Lieskakajo
Kirjoittaja: Aura
Lieskakajo hymyili hymyilevälle ja intoilevalle Kharonille. ”Juuri tuollaista intoa ja tarmokkuutta odotan oppilaaltani, loistavaa Kh-, kamusein!” Lieskakajo hassutteli leikillään, mutta meinasi vahingossa lipsauttaa Haavetassun oikean nimen, onneksi hän ehti korjata virheensä ja tuskin kukaan heitä kuuntelisi. Oranssiturkkinen havaitsi, että tuore oppilas yritti etsiä veljeään katseellaan, mutta harmillisesti tummanharmaa kissa oli jo kadonnut mestarinsa Lauhalaukan kanssa.
”Ei huolta, pääset jakamaan päivän ilot ja surut veljesi kanssa illemmalla. Koska tämä on teidän ensimmäinen päivänne oppilaana, se ei ole raskas tai erityisen pitkä. Ainakaan minun opissani, Lauhalaukan opetustyylistä en valitettavasti tiedä, sillä en häntä tunne”, kolli naukaisi lohduttavana ja mietti hetken. Hän ei ollut jutellut naaraan kanssa tavallisia partiojutusteluja kummempaa, entinen kuolonklaanilainen oli hänelle suoranainen mysteeri. Ei kolli mysteerinen ollut, hänhän tunnettiin sosiaalisena ja iloisena kissana eloklaanilaisten keskuudessa ja sen Lieskakajokin muisti, kun pohti millaisenhan mestarin Kharonin veli oli saanut. Kharon heilautti hänet takaisin tähän maailmaan, sillä oppilas meinasi ratketa liitoksistaan odotellessaan pohtivaa mestariaan.
”Tule jo!” Kharon naukaisi ja sai raidallisen kissan nyökkäämään. ”Mennään!” kolli vastasi hänelle ja viittoi hännän heilautuksellaan nuoremman kissan mukaansa. Lieskakajo vilkaisi olkansa ylitse ja huomasi, että Kharon asteli piikkihernetunnelille mahdollisimman ryhdikkäänä. Kun he astuivat hämärään tunneliin, kolli hidasti vauhtiaan ja tassutteli nyt Kharonin rinnalla. Hän halusi olla mukana tässä ikimuistoisessa hetkessä, eikä vain kuljeskella etualalla tukkien kaikki maisemat. Lieskakajon katse havaitsi tutun suuren kiven eikä huomannut lainkaan Haavetassun pysähtyneen. Hän tassutteli kauemmas toisesta ja viittoi hännällään toista seuraamaan. ”Saanen esitellä, kivi. Kivi, Haavetassu. Haavetassu, kivi”, Lieskakajo vitsaili ja lähti kiertämään kiveä oppilas perässään. ”Eikös luminen metsä olekin kaunis tähän aikaan? Lumi tekee maisemasta minusta kauniin, mutta odotahan vain kun hiirenkorva tulee! Silloin kaikki herää eloon ja voih, en malta odottaa että näet sen”, Lieskakajo intoili tulevasta hiirenkorvasta ja ihasteli metsää. Hän pysähtyi, jotta Kharonkin voisi imeä metsän kauneuden itseensä. Kollikissa sitten kyseli kuinka kauas puut jatkuivat ja Lieskakajo mietti hetken. Ne jatkuivat taatusti loputtomiin tietyistä suunnista!
”Jos kuljemme tuonnepäin, puut loppuvat jossain vaiheessa kokonaan, ja vastaan tulee nummi. Muihin suuntiin metsä ei lopu Eloklaanin reviirillä ollenkaan, enkä ole varma, miten pitkään se jatkuu sen ulkopuolelle”, kollisoturi vastasi Kharonin kysymykseen mietteliäänä ja jatkoi loikkimista laikukkaan oppilaan edellä. Lieskakajo naurahti sitten, kun Kharon rimpuili varpujen otteesta ja neuvoi sitten kannustavasti, miten olisi helpointa kävellä. He lähtivät suunnistamaan kohti Koivumetsää, nimensä mukaisesti metsä oli koivupuita täynnä. Ne puut olivat hauskan näköisiä Lieskakajosta. Kolli jolkotteli rempseästi kohti joen rantaa, jonne oppilaansa hän johdatti. Kollisoturi käänsi katseensa Kharoniin ja havaitsi toisen silmäilevän epäröivästi. Pian hän kuulikin kysymyksen menisivätkö he uimaan ja naurahtaen hän pudisti päätään.
”Emme tänään, mutta sulan tullen kyllä! Ja tietenkin pitää odottaa, että on lämpimät säät, muuten sinä jäädyt jääkissaksi”, kolli naurahti ja lähti johdattelemaan Kharonia astinkiville. Kollioppilas katsoi inhoten kivipolkua, jonka avulla he ylittäisivät joen.
”Ei se ole vaikeaa, kunhan vain keskityt. Ja jos putoat, minä hyppään perään ja pelastan sinut. Näytän ensin miten se tehdään, ja saat sitten tehdä perässä, kun olet valmis”, Lieskakajo selitti ja kannusti Kharonia katseellaan. Kharon kysyi sitten opettaisiko Lieskakajo hänet uimaan, johon hän nyökytteli hymyillen päätään. Oranssiturkkinen sitten pälyili ympärilleen varmistaakseen, ettei kukaan olisi lähistöllä
”Kharon, minä lupaan. Ja sitten mennään!” soturi hihkaisi ja lähti loikkimaan astinkiviä pitkin. Kollisoturi pääsi puoleen väliin asti ja jäi sitten odottelemaan oppilastaan, joka kulki epävarmana kivipolkua pitkin. Lieskakajo hymyili toiselle kannustavasti ja oli naukumassa kuinka hyvin kollilla sujui, kunnes Kharon astui jäiseen kohtaan ja liukastui. Tummanharmailla yksityiskohdilla varustettu kolli horjahti ja luiskahti hyisevään veteen. Lieskakajo ei epäröinyt hetkeäkään, Kharon oli uimataidoton ja hän ei antaisi itselleen ikinä anteeksi, jos kollille kävisi jotain. Oranssiturkkinen kolli syöksähti veteen ja tarttui tuoretta oppilasta niskanahasta, heittääkseen toisen kuivalle maalle. Lieskakajon nenään meni vettä ja se sai hänet yskähtelemään hiljaa. Hän heitti Kharonin astinkivien alkupään läheisyyteen ja laittoi sitten omat käpälänsä pientareelle, vilkaistaakseen oliko oppilas kunnossa. Kollin sydän hakkasi säikähtäneenä. Kollin vihreät silmät silmäilivät toista huolestuneena, kolli yski vettä nyrpeänä kurkustaan.
”En taatusti ylitä astinkiviä enää ikinä, typerät kivet!” Kharon tiuskaisi ja hänen aiempi hyväntuulisuus oli kuin pois pyyhkäisty. Edelleen vedestä kurkkivan Lieskakajon korvat lerpahtivat ja hän kömpi vedestä lumiselle maalle. Kollisoturi tärisi kylmästä eikä aluksi sanonut mitään Kharonille.
”Ky-kylmä..”, Lieskakajo naurahteli ja ravisteli turkistaan ylimääräiset vesipisarat. ”Palaamme leiriin, mutta sitä ennen sinä ylität astinkivet”, kollisoturi yritti ja katsoi Kharonia kannustavasti. Hän ei halunnut, että toiselle jäisi kammoa vettä kohtaan, muttei hän myöskään halunnut olla parasta ystäväänsä kohtaan liian tiukka mestari.
//Kharon?
//709 sanaa
