Perhopuro
Kirjoittaja: Saaga
Kuuntelin vanhemman kollin sanoja keinahdellen käpälilläni. Olin niin lähellä itkua ja Hiilihampaan sanat. Ne sanat. Ne saivat minut itkemään. Painoin pääni toisen turkkiin ja nyyhkytin. Hiilihammas silitti selkääni hännällään. Nyyhkytykseni laantuivat hiljalleen ja nostin pääni.
“Mihinköhän olisin joutunut ilman sinua? Kiitos kaikesta, Hiilihammas, kiitos”, nau’uin ääni väristen. Sanani olivat täysin tosia, sillä en todellakaan tiennyt mihin olisin vanhempieni kuoleman jälkeen joutunut ilman isoisäni apua. Nyt Jänötassun menettämisen jälkeen hän oli taas apuani. Olin hänelle ikuisesti kiitollinen. Vanhempi soturi veti minua lähemmäksi ja nojasin tämän kylkeen. Kollin tuoksu oli niin tuttu ja turvallisen tuntuinen, että minun oli helpompi hengittää ja itku katosi hetkeksi kokonaan.
“Voinko kysyä jotain?” kysyin hiljaa. Hiilihampaan häntä oli edelleen selälläni.
“Tottakai”, hän vastasi ja katsahti minuun. Hengitin rauhallisesti sisään.
“Meneekö ikävä ikinä niin paljon pois, että pystyy ajattelemaan…” nyyhkäisin, “ajattelemaan menettämiään kissoja ilman suurta surua?”
En tiennyt minkälaista vastausta odotin. Vai odotinko ollenkaan, mutta todella toivoin surun menevän joskus pois tai vähintään laantuvan. Nyyhkäisin uudelleen.
//Hiili?
