Hiilihammas
Kirjoittaja: EmppuOmppu
”Sinä olet vahva!” Yritin saada Pohjapennun uskomaan, että hän selviäisi tästä, vaikka en ollutkaan siitä itse niin varma. Hän oli hirvittävän huonossa kunnossa, minkä tämä tiedosti itsekin, ja siitä syystä toitotti jatkuvasti, että Tähtiklaani veisi hänet. ”Sinun täytyy nyt levätä, jotta saat voimasi takaisin ja jaksat taistella sairautta vastaan”, lisäsin pehmeämmin ja kosketin pennun korvaa kevyesti kuonollani, vaikka en ollutkaan varma, olisinko saanut olla näin lähellä häntä. Toisaalta olinhan itsekin kipeä, joten tuskin se ainakaan sairastuttaisi minua pahemmin.
Pohjapentu ynähti hiljaa ja painautui sammalia vasten voipuneena. Hetkeksi pennun keho jännittyi yskänpuuskan ravistellessa sitä, mutta sitten hän taas valahti veltoksi ja näytti melkein kuolleelta. Huoli riipaisi sisintäni. Toivoin koko sydämeni pohjasta, ettei Tähtiklaani halunnut tämän pennun henkeä. Hän oli tuskin vielä nähnyt elämää lainkaan, ja hänen isänsä olisi kamalan surullinen, jos menettäisi ainoan läheisensä Eloklaanissa.
”Hiilihammas?” Korppisiiven käheä ääni kuului takaani. Käännähdin ympäri ja kohtasin kumppanini kuumeisesti kiiltävän katseen. Naaras oli nostanut päätään, mutta se taisi olla ainoa asia, johon hänen voimansa riittivät tällä hetkellä. Astelin varovaisin askelin hänen luokseen ja kiedoin häntäni hänen velttona letkottavan häntänsä ympäri. Korppisiipi yritti kehrätä, mutta se katkesi varoittamatta iskevään yskänpuuskaan.
En sanonut mitään. Istuin vain hiljaa hänen vierellään ja pitelin hänen häntäänsä. Minusta tuntui voimattomalta, avuttomalta. Halusin auttaa, mutta en tiennyt, miten. Liljatuuli ja Leimutassu tekivät jo kaiken voitavansa, mutta kuinka pitkään se riittäisi? Lopulta heiltä loppuisivat yrtit, eivätkä he enää voisi tehdä hyväksemme mitään muuta kuin rukoilla Tähtiklaanilta armoa.
”Lähden tänä iltana.” Käänsin toista korvaani parantajan pesän suunnalta kuuluvaan vaimeaan puheeseen. Tunnistin äänen Leimutassuksi. ”Toivottavasti Tähtiklaani antaa meille jonkin merkin.”
”Sitä minäkin toivon.” Liljatuuli kuulosti väsyneeltä. Vähäksi aikaa tuli hiljaista, ja sitä seurasi tökkivä yskä. Hänkin on saanut tartunnan, tajusin kauhukseni, ja jouduin hetkeksi paniikkiin. Jos Liljatuulikin oli sairastunut, kuka huolehtisi kaikista muista sairastuneista? Tietenkin meillä oli Leimutassu, mutta hän oli vasta oppilas eikä osannut läheskään yhtä paljon kuin mestarinsa.
Painoin pääni alas hiljaiseen rukoukseen. Anelin mielessäni Tähtiklaania parantamaan kaikki sairaat. En kuitenkaan saanut minkäänlaista vastausta. Joko he eivät olleet kuulleet äänetöntä avunpyyntöäni, tai sitten heitä ei kiinnostanut puuttua asiaan. Ehkä koko Tähtiklaani oli pelkkää satua.
Seuraavana aamuna heräsin pesän ulkopuolelta kuuluviin juoksuaskeliin. Ne tulivat koko ajan lähemmäksi, kunnes lopulta Leimutassun laikukas hahmo tupsahti sairasaukiolle. Parantajaoppilas kiiruhti suorinta tietä parantajan koloon, jossa Liljatuuli yleensä nukkui. Pinnistelin kuullakseni, mistä he puhuivat.
”Näin Tähtiklaanin lähettämässä näyssä paikan, jossa kasvaa paljon kissanminttua!” Leimutassun ääni kohosi täyttämään pesän. Se oli täynnä intoa ja toiveikkuutta. Tunsin sisälläni heräävän pienen toivonkipinän.
Kissanminttua? ajattelin virkistyneempänä. Eikö Tähtiklaani sittenkään ole hylännyt meitä? Yritin kuulla loputkin keskustelusta, mutta ei mennyt kauaakaan, kun nuori kolli jo hölkkäsi pois kolosta ja katosi aukiolle yhtä nopeasti kuin oli tullut sisäänkin.
Kurkotuin vuoteeni reunan yli Pohjapentua kohti ja tökkäsin käpälälläni tämän kylkeä kevyesti. ”Pohjapentu!”
Valkoinen pentu avasi silmänsä ja räpytteli niitä hetken yrittäen samalla kohdistaa katsettaan johonkin. Sitten hän tajusi kääntyä katsomaan minuun. Hänen kasvoillaan oli kysyvä ilme.
”Leimutassu lähti hakemaan lisää kissanminttua”, supatin innoissani. ”Tähtiklaani on kuullut rukouksemme ja on päättänyt auttaa meitä! Koeta sinnitellä vielä hetki, niin sitten saat lääkettä, joka varmasti tepsii.”
//Pohja?
//499 sanaa
