Käärmekulta
Kirjoittaja: Käärmis
Oli kulunut jokusen aikaa siitä, kun emoni oli hyökännyt. Parantumiseni oli alkanut jo kiihtyä. Pääsisin parantajalta luultavasti jo lähipäivinä pois. Olin joutunut makoilemaan pesässä ärtyneenä siitä, että ulkoiluni oli taas rajoitettu. Suoraan sanottuna halusin napata emoni ja viedä tunnelistoon, josta hän ei koskaan löytäisi ulos.
Yhtäkkiä huomasin Sädesäihkeen tulevan luokseni leirin laidalle, jossa istuskelin tylsistyneenä. Kolli vaikutti hieman pohtivan jotain ja kysyi ensiksi vointiani. Tietysti ulos suustani tuli vain “ihan hyvin,” mitä muutakaan. Ei minulla mitenkään erityisen hyvin mennyt, mutta olisi sitä pahemminkin voinut mennä.
Kun Sädesäihke sitten otti aiheeksi sen, mitä olin ollut aikeissa sanoa, kun olimme lähteneet kävelylle ja ennen kuin Lotta kävi kimppuumme. Hetken ajan joudun jäädä itsekin pohtimaan asiaa, kunnes muistin.
“Öö… jos se on jotain, mitä et haluakaan kertoa, sinun ei tarvitse. Tai siis… kuuntelen mielelläni kyllä mutta ei ole pakko”, kolli änkytti hieman. Siirtelin tassujani hermostuneena ja katselin maata hiljaa.
*Nyt tai ei koskaan. Nyt tai ei koskaan!* ajattelin mielessäni, puristin silmäni kiinni ja puhuin:
“Sädesäihke minä pidän sinusta! Halusin kertoa sen. En kestä enää peittelyä! On niin vaikeaa olla kanssasi, kun et tiedä, mitä sinusta todella ajattelen. Mutta… onko se outoa, että minä rakastaisin sinua…” nau’uin. En saattanut katsoa entistä oppilastani. Katselin vain vastakkaiseen suuntaan räpytellen silmiäni kuin olisin aikeissa itkeä. Ehkä olinkin? En minä oikeasti tiennyt, mitä silloin tunsin. Se oli jotain kummaa. Jotain niin kamalan kummaa. Ehkä pelkoa? Ehkä helpotusta? Ken tietää.
//Säde?
