Pohjapentu
Kirjoittaja: Elandra
Kun olin vaipunut uneen ties kuinka monetta kertaa päivän aikana, olin tietääkseni ollut yhä parantajan pesällä. Mutta avatessani silmäni näin edessäni minulle tuntemattoman luolan, joka oli kai jonkinlainen pesä.
Luolan katto oli korkea, ja rosoiset seinät ympäröivät minut. Olisi ollut pilkkopimeää, ellei luolan katossa olisi ollut pientä reikää. Kolea kuunvalo pääsi luolaan antaen minulle mahdollisuuden nähdä edes jotakin. Ilmassa haisi märkä sammal ja kaikki ne tuoksut, joita olin lehtisateen aikaan haistanut.
”Haloo!” huudahdin kohti katossa olevaa reikää. Kukaan ei vastannut. Erotin himmeinä taivaalla loistavat tähdet. Tuntui, kuin olisin ollut niiltä näkymättömissä. Missä minä olin?
Tähdet tuntuivat kaukaisemmilta kuin normaalisti. Normaalisti tähdet nähdessäni, tunsin olevani Tähtiklaanin katseen alla. Nyt sitä tunnetta ei tullut. Eikö Tähtiklaani nähnyt minua? Olivatko esi-isämme hylänneet minut?
Pakokauhu valtasi mieleni ja käännähtelin äkkinäisin liikkein ympäriinsä. Yritin etsiä pakoreittiä. Ei pienintäkään koloa missään. Miten olin joutunut tänne?
”Apua!” yritin huutaa, mutta vastaukseksi sain vain ääneni kaiun. Se osui luolan kylmiin seinämiin ja huusi takaisin aina vain vaimeammin, kunnes katosi kokonaan. Yritin kiivetä seinämää pitkin ylöspäin, mutta se oli liian jyrkkä. Rukoilin Tähtiklaania auttamaan minua.
Käperryin luolan keskiosaan niin, että kylmä kuunvalo heijastui valkealle turkilleni. Painoin etukäpälät kasvoilleni ja toivoin, että Tähtiklaani auttaisi minua. Pelkäsin kuolevani tänne, paikkaan, josta Tähtiklaani ei minua löytäisi luokseen.
Kun heräsin, luola oli kadonnut. Olin taas tutussa ympäristössä parantajan pesän sairasaukiolla. Kiersin katseellani läpi sairasaukiota suojaavan pensaikon seinämät. Auringonvalo pääsi siivilöitymään sieltä täältä aukiolle. Miltei jokaisella vuoteella nukkui joku.
Uni ei ollut vienyt mukanaan armotonta väsymystä ja lihasten särkyä. Niiskaisin toivottomana. Päätäni särki yhä, ja minun oli kylmä. Vaikka olinkin huojentunut ollessani parantajan pesässä, miltei toivoin olevani yhä unen vanki.
Unessa viheryskää ei ollut ollut. Mutta oliko parempi olla kissojen ympäröimänä sairaana kuin terveenä yksin luolassa? En tiennyt, eikä mieleni jaksanut enää pohtia niin vaikeita kysymyksiä.
Etsin katseellani Hiilihampaan tabbykuvioista turkkia. Isä ei ollut käynyt luonani ollenkaan, mutta olin saanut turvaa Hiilihampaasta. Etsiessäni soturia, yskänpuuska alkoi jälleen riepotella kehoani. Kun se viimein laantui, erotin tummanruskean kissan seisoi jo edessäni. Hiilihampaan kasvoilla oli hento hymy, kollin silmät punottivat ja tuon nenä vuosi. Hänelläkin oli viheryskä.
”Hei, Pohjapentu. Onko vointi yhtään parempi?” soturi kysyi. Pudistin päätäni.
”En tiedä, miten kauan minä jaksan enää”, kuiskasin hiljaa painautuen sammaliin, ”mitä jos minun kehoni ei jaksa? Te muut olette niin vahvoja, mutta minä en. Miksi oloni ei ole jo parempi?”
Inhosin sitä, kuinka valitin vain, mutta annoin sen itselleni anteeksi. Mikäli kuolisin, kukaan ei ainakaan yllättyisi siitä tai surkuttelisi onnetonta kohtaloani. Ainakin kaikki tietäisivät, että olin varautunut kuolemiseen.
//Hiili?
// 409 sanaa
