Tuhkatassu
Kirjoittaja: Elandra
Loikin hangessa Liekkihännän perässä eteenpäin. Aurinko oli noussut jo ajat sitten. Taisteluharjoituksemme olivat juuri päättyneet, mutta mestarini oli päättänyt viedä minut opettelemaan kiipeämistä. Puut olivat houkutelleet minua oikeastaan aina. Miltäköhän tuntui olla lintu? Ne lensivät aina puiden latvojen yläpuolella kaikessa rauhassa. Halusin myös tietää, näkyikö koko metsä puun latvasta. Liekkihäntä pysähtyi yllätäen. Olin vähällä törmätä häneen, mutta nopein refleksin jarrutin alle hiirenmitan päähän soturin hännästä. Kolli kääntyi minun puoleeni.
”Reviirillämme on paljon kuusia, mutta lehtipuuhun on helpompi kiivetä. Tämä tässä on koivu. Tiedän, että osaat kiivetä vähän, mutta korkealle et taida päästä?” kolli kysyi minulta katsoen kuitenkin vain mustavalkoista puuta, jonka lehdet olivat pudottautuneet Lehtisateen aikoihin. Oksat olivat alastomat, mutta se varmasti helpotti kiipeämistä.
”En ole koskaan edes kokeillut”, vastasin ja katsoin mestariini. Liekkihäntä vilkaisi minua, mutta jatkoi sitten:
”Kun kiipeät, et saa pelätä korkeita paikkoja tai ainakaan katsoa taaksesi pelätessäsi. Otteen pitää olla aina vahva, ja kun tulet alas, täytyy olla vielä varovaisempi. Moni oppilas on menettänyt henkensä epäonnistuessaan kiipeilyssä, joten katsokin että pysyt hengissä”, Liekkihäntä käski ankaralla äänellä.
”Minä en kuole ennen soturi-ikää”, totesin vain tyynesti.
”Hyvä. Eipähän kukaan voi sitten kuolemastasi syyttää minua”, kolli hymähti. Hänen suupielilleen levisi hymy, mutta minä pysyin vakavana. Se oli kai vitsi, mutta ei minusta kovinkaan hauska.
”No, näytän esimerkin”, Liekkihäntä opasti. Hän suuntasi koivun juurelle ja loikkasi ilmaan. Soturi upotti kyntensä puuhun ja kiipesi sulavasti ylöspäin. späin puun runkoa pitkin. Kolli kiipesi paksulle oksalle ja odotti paikoillaan, kunnes hän sai hallittua tasapainonsa. Mestarini vilkaisi minua. Tämän jälkeen Liekkihäntä palasi takaisin kiinni runkoon ja sulavaliikkeisesti laskeutui alas aina maahan saakka. Kolli kertoi, kuinka alastulo sujui parhaiten. Hän neuvoi pitämään koko ajan kiinni puusta. Liian nopeasti ei saanut liikkua, sillä silloin ote voisi herpaantua ja voisin pudota maahan.
“Sinun vuorosi. Kiipeä tuolle paksulle oksalle, jolle minäkin äsken kiipesin”, valko-oranssi kolli käski. En vastannut mitään, vaan loikkasin kiinni puun runkoon. Pidin rungosta kiinni kynsilläni ja lähdin kulkemaan ylöspäin. En mennyt kovin nopeaa, sillä Liekkihäntä oli varoittanut putoamisesta. Pääsin nopeasti oksalle, jonne mestarini oli minun käskenyt kiivetä. Kiepautin pienen kehoni sulavasti oksan päälle. Se kesti painoni hyvin. Käänsin katseeni kauemmaksi. En ollut hurjan korkealla, mutta saatoin siltikin nähdä Hehkulammen ja Kuolonklaanin pari yksinäistä kukkulaa. Aurinko heijastui hangesta silmiini, joten minun täytyi siristellä. Olisin halunnut kiivetä ylemmäs, mutta tiesin Liekkihännän odottavan minua alhaalla.
Pudottauduin oksalta takaisin runkoon kiinni ja lähdin laskeutumaan. Alastulo ei tuottanut ongelmia, vaan olin nopeasti maan pinnalla Liekkihännän vierellä. Mestarini nyökkäsi kuin hyväksyen suoritukseni. Pidin ilmeeni vakavana, kun Liekkihäntä pysyi vaiti.
“Tuo riittänee tällä kertaa. Palataan nyt leiriin. Seuraavalla kerralla yritetään kuuseen kiipeämistä. Se voi olla jopa helpompaa, sillä oksia on paljon matalallakin”, Liekkihäntä kertoi.
“Jos saan soturin mukaani, voinko tulla vielä tänään harjoittelemaan kiipeäilyä?” kysyin mestariltani. Tiesin, että Liekkihäntä ajatteli minun osaavan kyllin hyvin kiivetä oppilaaksi nähden, mutta minä halusin olla parempi. Ylimääräinen harjoittelu olisi vain hyväksi.
“Miten vain, mutta katsokin ettet loukkaa itseäsi”, soturi murahti.
“Lupaan, että pysyn ehjänä”, vastasin ilmeettömästi. Liekkihäntä lähti johdattamaan minua kohti leiriä. Lunta oli satanut yön aikana lisää, joten kovan lumikerroksen päällä oli puuterimaista irtolunta, jota toki löytyi myös kerroksen alta. Lumikerros ei kestänyt mestarini painoa, mutta minulla ei taaskaan ollut ongelmia kävellä hangen päällä uppoamatta. Joinakin päivinä Liekkihäntä käski minun kulkea hänen jälkiensä perässä. Lyhyillä jaloillani oli hieman vaikeaa loikkia syvässä hangessa. Tiesin kuitenkin, että soturin täytyi päästä eteenpäin kaikenlaisessa maastossa.
Palasimme leiriin, ja Liekkihäntä käski minun syödä. Heti tuoresaaliskasalla kohtasin Jäätassun. Suurikokoinen vastanimitetty oppilas nosti heti jäänsinisen katseensa minuun. Vastasin siihen vähintäänkin yhtä kylmällä katseella. Nappasin hiiren Jäätassun nenän edestä ja astelin rauhallisin askelin oppilaiden pesälle. Jäätassu sihahti jotakin perääni, mutta en välittänyt siitä. Asetuin rauhalliselle paikalle muutaman ketunmitan päähän Minttutassusta ja Hiutaletassusta. Halusin olla rauhassa juuri nyt. Ikävä kyllä rauha ei kestänyt kauaa. Olin saanut haukattua vain muutaman palan tuoresaaliista, kun Jäätassu saapui luokseni. Oppilas pudotti eteensä oravan ja katsoi minua suoraan silmiin.
”No?” tuhahdin ja kohtasin kissan jäänsinisen katseen.
”Veit minun hiireni”, minua nuorempi kolli murahti. Pyöräytin silmiäni turhautuneena.
”Tietääkseni se oli tuoresaaliskasassa, joten se ei ole sinun. Olisit ollut nopeampi”, vastasin viileästi.
”Olin juuri ottamassa sitä”, kolli vastasi. Miksi hän teki tästäkin näin ison numeron?
”Olit liian hidas. Parempi onni seuraavaan kertaan”, sanoin vain. Jäätassu murahti taas jotain epämääräistä alkaen syödä oravaansa.
Syötyäni kolli nosti jäisen katseensa minuun. Väistin sen nopeasti huomatessani, kuinka Henkäysvarjo asteli ulos sotureiden pesästä. Soturi oli siistinyt turkkinsa. Hän istuutui alas ja käänsi katseensa kirkkaalle taivaalle. Kävelin Jäätassun ohi välittämästä kollista lainkaan, ja astelin Henkäysvarjon luokse. Kolli käänsi katseensa minun suuntaani. Henkäysvarjo näytti yllättyneeltä, mutta pian hänen kasvoilleen levisi hymy.
”Lähdetkö kanssani ulos? Haluaisin harjoitella kiipeilyä. Liekkihäntä opetti minulle perusteet tänään aiemmin”, selitin nopeasti mennen suoraan asiaan.
”Toki”, Henkäysvarjo vastasi yhä hymyillen, ”nyt hetikö?”
”Jos sinulla ei ole mitään”, tokaisin. Raidallinen kolli näytti miettivän hetken.
”Ei minulla ole mitään. Kuuhuipun aikaan käyn partiossa, mutta nyt olen täysin sinun käytettävissäsi”, kissa ilmoitti. Nyökkäsin ilmeettömänä ja viitoin kollin edelläni ulos leiristä. Annoin Henkäysvarjon soturina mennä edelläni. Kuljin hänen perässään hyvässä ryhdissä piikkihernetunneliin. Tiesin, että suurikokoisimmilla sotureilla oli ongelmia piikkihernetunnelin kanssa. Usein heidän turkkinsa sotkeutui oksiin. Olin löytänyt taas yhden hyvän puolen pienestä koostani.
Leirin ulkopuolella ilma oli melko hyvä. Aurinko paistoi, ja taivaalla leijaili nyt pari yksinäistä pilvenhattaraa. Pakkasta oli jonkun verran, mutta turkkini piti kylmyyden vielä toistaiseksi kaukana. Henkäysvarjo pysähtyi eteeni ja kääntyi sitten minun puoleeni.
“Mihin haluat mennä?” kolmivärinen kolli kysyi ilmeettömänä.
“Kohti ukkospolkua. Matkalla on koivu, johon haluan kiivetä”, ilmoitin. Soturi ei vastannut, vaan näytti minulle merkin kulkea edellä. Epäröimättä ohitin raidallisen soturin ja lähdin kulkemaan kohti koivun olinpaikkaa.
Avasin silmäni ja olin varma, että näin lähes koko Kuolonklaanin metsän. Hehkulampi, leiri ja Lehtikuusilaakso erottuivat selkeästi lumen alta. Tunsin, kuinka auringonsäteet lämmittivät hopeista turkkiani. Lehtikato lähestyi loppuaan. Auringon lämpö tuntui mukavalta, vaikka se olikin lähes olemattoman pientä. Pian lumet sulaisivat ja tulisi Hiirenkorvan aika. Riistakin lisäntyisi, kun eläimet heräisivät uniltaan ja palaisivat takaisin metsään. Kaikki tuntui olevan juuri nyt hyvin. En malttanut odottaa Hiirenkorvaa, sillä en ollut eläessäni nähnyt sitä ikinä.
Käänsin katseeni alaspäin kohti Henkäysvarjoa. Kolli näytti hyvin pieneltä puusta päin katsottuna. Lähdin kapuamaan alaspäin puun runkoa pitkin. Kiipeily sujui melko moitteettomasti.
Loikkasin noin ketunmitan korkeudesta hangelle. Henkäysvarjo katsoi minua sinisillä silmillään.
“Yrititkö rakentaa itsellesi pesää sinne, vai mikä kesti niin kauan?” kolli piikitteli. Hän kuitenkin virnisti pian sen jälkeen.
“Aurinko lämmitti, joten jäin nauttimaan siitä hetkeksi”, vastasin takaisin valehtelematta.
“Se oli vitsi”, Henkäysvarjo totesi. Vilkaisin häntä ja siristin hieman silmiäni.
“Eikö vitsien kuuluisi olla hauskoja?” kysyin. Henkäysvarjo pudisteli päätään hieman turhautuneen oloisena, mutta ei vaikuttanut kuitenkaan vihaiselta.
“Haluatko jo palata leiriin?” vaaleanharmaa soturi kysyi.
“Se taitaa olla hyvä idea”, nau’uin ja lähdin Henkäysvarjon vierellä kohti leiriä. Aurinko alkaisi pian laskemaan. Olin noussut ylös todella aikaisin, joten minua alkoi jo väsyttämään. Ilmoille pääsi haukotus, joka sai Henkäysvarjon kääntämään katseensa suuntaani. Vilkaisin häntä hieman ärsyyntyneenä.
“Väsyttääkö?” hän kysyi hymyillen.
“No miltä näyttää?” kysyin vuorostani hieman piikitellen. Soturi ei vastannut, vaan käänsi katseensa eteenpäin.
Leirissä Surmakynsi jakoi parhaillaan partioita. Hän huomasi minun ja Henkäysvarjon saapuvan leiriin. Naaras oli juuri ilmoittanut aamun metsästyspartioon lähtevät, mutta olin kuullut vain Luminenän ja Turmatassun nimien sanottavan.
“Punatähti johtaa auringonnousun rajapartiota. Hänen mukaansa lähtevät Kaaostuho, Liekkihäntä, Tuhkatassu, Pimentotassu ja Kuuratassu”, harmaa varapäällikkö ilmoitti. En ollut koskaan ollut Punatähden johtamassa partiossa. Hän tuntui käyvän partioissa harvakseltaan. Arvelin, että se johtui päällikön kiireistä. Lisäksi oppilas teki hänestä vain kiireisemmän.
Vilkaisin taivaalle, joka oli alkanut hiljalleen hämärtymään. Taas tuli ilta, jota seurasi yö. Yön jälkeen koittaisi aamu. Sama kaava toistui joka päivä. Toisinaan päivissä oli eroja, mutta joskus ne olivat samanlaisia. Heräsin aikaisin aamulla, lähdin Liekkihännän kanssa joko harjoituksiin tai partioon ja sitten palasimme leiriin. Samanlaiset päivät eivät minua erityisemmin harmittaneet. Eipähän ainakaan ollut epäselvää siitä, mitä seuraavaksi tapahtuisi.
Käänsin katseeni parantajan pesälle, kun huomasin Jyrkänneloikan astelevan pääaukiolle. Kolli vilkaisi minua, mutta käänsi pian katseensa pois. Hän oli parantunut melko hyvin. Hehkuaskel halusi kuitenkin pitää hänet pesällä ainakin pari päivää. Parantajan mukaan haava olisi voinut aueta tai tulehtua. Jyrkänneloikka ei ollut pitänyt ajatuksesta, mutta Punatähti oli käskenyt häntä tottelemaan parantajaa, joka tiesi mitä teki. En vaivautunut käymään pesällä tervehtimässä isääni, sillä tiesin ettei hän kaivannut seuraani juuri nyt. Soturilla oli muutakin mietittävää. Suuntasin kohti oppilaiden pesää. Ehtisin nukkua hyvät unet ennen auringonnousun partiota. Tarkoituksenani oli herätä aikaisin, jotta voisin kaikessa rauhassa herätä kunnolla ennen partioon lähtemistä. Halusin olla skarppina partiossa.
//Pimento tai Kuura voi jatkaa auringonnousun partioon 😀
// 1355 sanaa
