Sadetassu
Kirjoittaja: Pyry
Olin Varjotassun kanssa parantajien luona. Tai oikeastaan vain minä olin tutkittavana, mutta kermanvärinen kolli odotteli minua – todennäköisesti pelkästään sen takia, että minä olin pyytänyt häntä tekemään niin. Toivoin kuitenkin kovasti, että hän olisi siinä ihan omasta halustaan. Liljatuulen laittaessa salvaa kirveleviin haavoihini, Varjotassun läsnäolo jollakin omituisella tavalla rauhoitti minua. Äkkiä säpsähdin, kun parantaja siveli jotakin lavassani polttelevaan, syvään puremaan. Yritin hymyillä Varjotassulle reippaasti ja rauhoittelevasti, kertoa, ettei minulla ollut hätää. Vaikka tosiasiassa nämä olivat ensimmäiset taisteluhaavani, ja olin liiankin yllättynyt siitä, kuinka kivuliaita ne olivat. En kuitenkaan halunnut valittaa; olin varma, että toisilla oli paljon vakavammat vammat. Siitä syystä en ollut halunnut niin sanotusti viedä heidän paikkaansa menemällä turhan aikaisin hoidettavaksi. Varjotassu oli kuitenkin tarjoutunut menemään kanssani, joten lopulta suostuin.
Taistelu oli tosiaan ollut ensimmäiseni, sen oli kenties saattanut huomata siitä, kuinka eksyneeltä olin alussa vaikuttanut. En oikein ollut tiennyt, mitä tehdä, ketä kohti hyökätä tai ylipäätään yhtään mitään. Sitten yhtäkkiä minua isokokoisempi naaras oli loikannut sivultapäin kimppuuni, syössyt minut kyljelleni ja upottanut hampaat lapaani. Rääkäistessäni kivusta olin huitaissut hyökkääjää voimakkaasti korvaan, ja tämä oli pökertyneen oloisena loikannut kauemmas. Taistelu oli saanut pääni sekaisin; huomasin sen oikeastaan vasta taistelun jälkeen, kun olimme klaanin kanssa asettuneet uudelle alueelle, väliaikaiseen leiriin. En oikein kunnolla tuntunut edes tajuavan, että olin vielä hetki sitten ollut täydessä taistelun tuoksinassa, myöskin huolestuneena Varjotassusta, joka oli eräänä hetkenä huutanut jotakin ja juossut sitten ulos leiristä. Ympärillä oli niin paljon hälinää ja meteliä, etten ollut kunnolla tajunnut kollin sanovan yhtään mitään.
Nyt hän oli kuitenkin kunnossa, Tähtiklaanin kiitos! Taisteluhaavoistaan huolimatta. Siinä hän istui parin hännänmitan päässä vakava ilme kasvoillaan, ja ikään kuin muualle vaeltaneena. Kollin silmissä oli sellainen outo katse… Ikään kuin tyhjä. Kuin hän olisi mielessään katsellut jonnekin, miettinyt jotakin. Silmäilin Varjotassua pitkän tovin, kunnes tajusin hänen katsovan minua takaisin.
”Anteeksi”, miukaisin häpeissäni hännälläni maata huiskaisten ja laskin katseeni maassa sivullani olevaan yrttikekoon. ”En tarkoittanut tuijottaa.”
Haavojeni polttelu paheni taas, enkä oikein kuullut, mikäli Varjotassu vastasi jotain. Korvissani tuntui humisevan, kun pääni oli pahemmin sekaisin kuin puusta pudonneella oravanpojalla. Silmät lasittuneina tuijotin maata ja mielessäni palasin takaisin taistelutantereelle. Olin ollut parempi hyökkäämään, kuin puolustautumaan, ja vastustajat olivat käyttäneet sitä hyväkseen huomattuaan asian.
”Huhuu, Sadetassu.” Liljatuulen lempeä naukaisu havahdutti minut ajatuksistani. ”Olen valmis nyt. Voitte poistua, mutta muista vielä varoa haavojasi – tuo lavassa oleva voi vuotaa vielä, ja vatsan viilto voi kipuilla vielä pitkään. Tule hakemaan unikonsiemeniä, jos kipuilevat liikaa.”
Tuijotin parantajaa hetken kuin äänensä olisi tullut jonkin seinämän läpi. ”Niin aivan, Liljatuuli. Kiitoksia paljon.”
Naaras katsoi minua huolestuneena. ”Antaisinko sinulle vielä jotakin, vaikkapa kamomillaa?”
”Ei, ei kiitos, säästäkää yrttejä lopuille kissoille”, mumisin poissaolevasti. ”Minä olen ihan kunnossa jo.”
Nousin käpälilleni hetken tasapainoa haeskellen, ja lähdin sitten hitaasti tassuttelemaan jonnekin rauhaisaan paikkaan. Tunsin Varjotassun vierelläni.
”Olethan varmasti kunnossa?” hän varmisteli.
”Olen tietysti”, yritin rauhoitella.
Todellisuudessa tunsin oloni oudoksi, kuin olisin päätynyt johonkin vieraaseen kehoon ja paikkaan. Tuntui, että jos koskisin vaikka Varjotassua käpälälläni, hän ei oikeasti olisikaan siinä. Hassua…
//Varjo?
