Varjotassu
Kirjoittaja: Koivu
//TAISTELUTARINA (vain viimeinen kappale eli 316 sanaa taistelua)
Sadetassu oli hetken kierreltyään lopulta myöntänyt Varjotassulle, että hänellä oli ollut levoton olo taistelun jälkeisinä päivinä. Varjotassu pystyi samaistumaan melko hyvin Sadetassun kokemukseen epämukavasta olosta, joka tuntui naaraan sanojen mukaan vain pahenevan. Varjotassu itse näki yhä kaameampia painajaisia yö toisensa jälkeen. Ne olivat niin ahdistavia, että Varjotassu piti jo mahdollisena sitä, että tulisi kuolemaan unettomuuteen. Sadetassu oli kuitenkin kuulostanut hyvin murheelliselta, ja se sai Varjotassun entistäkin huolestuneemmaksi. Hän tiesi, että jos Sadetassukin joutuisi joskus putoamaan samanlaiseen synkkyyteen kuin missä Varjotassu koki elävänsä, hän ei selviäisi itsekään. Sen lisäksi, että nuori kolli oli hyvin huolissaan ystävästään, ei hän voinut olla murehtimatta sitä, miten hän itsekin kadottaisi sen pienen positiivisen linssin elämään, jos Sadetassu menettäisi pysyvästi iloisuutensa.
”Entä sinä, Varjotassu? Olethan sinä kunnossa?” harmaa naaras ehti kysyä, ennen kuin Varjotassu ehti kommentoida mitään. Varjotassu tunsi ystävänsä katseen vielä senkin jälkeen, kun oli vilkaissut tämän suuntaan. Varjotassu ei tiennyt, kertoisiko omasta ahdingostaan rehellisesti. Ei hän halunnut valehdellakaan ystävälleen, mutta kolli tuumi, että ehkä jotkut asiat olisi parempi jättää mainitsematta.
”Oikeastaan, minulla on ollut hieman samanlaisia tuntemuksia entisen leirin jättämisen jälkeen”, Varjotassu totesi. Kolli yritti räpäyttää silmiään myötätuntoisesti katsahtaessaan takaisin ystävänsä suuntaan. Sadetassu näytti nyt entistäkin surkeammalta. Siltä Varjotassustakin tuntui nyt.
”Joten ymmärrän hyvin. Toivon, että olosi helpottaa pian”, Varjotassu lisäsi katse maassa.
’Ehkä minun ei olisi pitänyt sanoa mitään’, Varjotassu ajatteli apeana.
”Minäkin toivon, että se helpottaisi. Meillä molemmilla siis”, Sadetassu naukaisi murheellisena.
”Älä minusta ole huolissasi. Sinun täytyy pitää huolta itsestäsi”, Varjotassu sanoi. Sadetassu näytti jokseenkin yllättyneeltä… tai sitten se oli huolestuneisuutta. Varjotassu ei ollut varma, hän kun oli huonompi tulkitsemaan muiden tunteita.
Kaksikko oli huomaamattaan jäänyt paljon jälkeen muusta partiosta. Varjotassu huomasi toisten pysähtyneen odottamaan heitä, joten hän ja Sadetassu kipittivät äkkiä muiden luokse, etteivät saisi kaikkein pahimpia toruja tympääntyneiltä sotureilta.
Joitakin päiviä myöhemmin Varjotassu ja Sadetassu olivat lähteneet harjoitustensa jälkeen kahdestaan nummille, aikomuksenaan napata hiukan ylimääräistä saalista riistaa kipeästi kaipaavalle klaanille. He olivat kuitenkin heti kukkulalta alas päästyään saaneet seuraa, kun Salviakatse oli lähtenyt leiristä samaan aikaan ja Sadetassu oli kehottanut tätä liittymään mukaan. Salviakatse oli melko hiljainen, joten Varjotassu oli yllättynyt, kun soturi oli paljoa epäröimättä liittynyt heidän seuraansa. Toisaalta se ei ollut niin yllättävää; lähes jokainen eloklaanilainen oli varmasti hermostunut poistuessaan leiristä yksin. Varjotassukin oli kieltämättä paljon rennompi kävellessään avaralla nummella nyt, kun heidän mukanaan kulki soturi, vaikka hän ei pitänytkään sotureihin tutustumisesta. Varjotassun mieli kävi taas ylikierroksilla ja kolli oli säpsähtää joka kerta, kun kuuli pienen eläimen kaivautuvan lumen sekaan.
Varjotassu ja Sadetassu olivat myöhemmin erkaantuneet hopeanharmaasta soturista hetkeksi saavuttuaan toiselle puolen nummea, aivan koivumetsän lähettyville, sillä soturi oli saanut vainun riistasta. Ystävykset olivat pyydystäneet sillä välin vain vaivaisen myyrän.
”Ei täällä ole mitään”, Sadetassu huokaisi. ”Käännytäänkö takaisin ja yritetään pyydystää jotakin vielä paluumatkalla?” naaras ehdotti.
”Tehdään niin”, Varjotassu nyökkäsi hytisten kylmästä. He olivat luvanneet odottaa Salviakatsetta sillä paikalla ja kolli toivoi soturin palaavan pian, koska hän paleli edelleen paikallaan istuessa, vaikka pahimmat pakkaset olivatkin jo tiessään. Hänen vierellään Sadetassu katseli jonnekin, ja kääntäessään päänsä Varjotassu erotti hopeanharmaan tabbykuvioisen naaraan lähestymässä heitä rajan tuntumassa.
Äkkiä rajan toiselta puolen koivumetsästä juoksi esiin rusakko, jonka perässä kiitävää pitkäturkkista, valkoista kissaa Varjotassu ei aluksi meinannut erottaa lumen ja koivujen seasta. Varjotassu huomasi Salviakatseen kyyristyvän maahan – joko pelosta tai taktiikasta. Rusakko oli nimittäin suuntaamassa suoraan Salviakatseen käpäliin. Rusakko tajusi kuitenkin ohittaa soturin. Varjotassun järkytykseksi valkea kujakissa ei kuitenkaan joko tajunnut tai halunnut jarruttaa ennen rajaa, vaan ylitti sen parilla hännänmitalla, ennen kuin luovutti saaliin kanssa. Varjotassu huomasi valkean kollin takana, Kujakissayhteisön reviirillä kaksi muuta kujakissaa, joista toisen hän tunnisti oitis taisteluyön vastustajakseen; muistot taistelusta palasivat hänen mieleensä elävinä. Kolmas kujakissa oli hoikka, valkoinen naaras. Varjotassu oli hämillään, kun kumpikaan näistä ei tuntunut välittävän toverinsa rajan ylityksestä. Eivätkö kujakissat olleet huomanneet?
Ennen kuin Varjotassu ehti edes prosessoida tapahtunutta, Salviakatse oli noussut ylös karvat pystyssä, pitkäturkkiselle kollille uhkaavasti sähisten. Tämä hiukan nuorempi kujakissa vain katseli ympärilleen viattoman oloisena, kuin mitään ei olisi käynyt. Sadetassu ampaisi Salviakatseen luokse, joten Varjotassu kiiruhti perässä. Rajan ylittämistä ei voitaisi sallia! Soturi ei myöskään pärjäisi yksin kolmea kissaa vastaan.
”Pois reviiriltämme niin kuin olisi jo,” Salviakatse sihisi lähestyen valkoista kollia hitaasti, selkä köyryssä.
”En minä ole teidän reviirillänne”, valkea kolli maukaisi viattomana.
”Olet sinä. Ylitit rajan ja meinasit saalistaa Eloklaanin reviirillä!” Salviakatse viuhtoi häntäänsä.
”Enpäs”, kujakissa väitti. Varjotassu arveli, ettei soturi varottaisi enää montaa kertaa. Oppilas työnsi kyntensä esiin, kun hänen katseensa kohtasivat sen kieron mustan kujakissan kanssa, jota vastaan hän oli taistellut.
”Riistavaras!” kuului Salviakatseen rääkäisy, kun tämä heittäytyi valkean kujakissan kimppuun.
Tällä kertaa Varjotassukin oli valmiina. Heti, kun hän näki mustan naaraan liikahtavan, hän syöksyi itse ensimmäisenä tämän kimppuun. Kolli ei halunnut antaa tälle tilaisuutta auttaa toveriaan. Varjotassu läimäisi mojovan iskun kujakissan kasvoihin. Hän yritti upottaa kyntensä mustan naaraan selkään, mutta naaras pääsi ketterästi irti. Varjotassu ei kuitenkaan päästänyt vastustajaa niin helpolla, vaan hyökkäsi tämän päälle uudelleen ja kietoi etukäpälänsä kujakissan niskan ympärille saadakseen tämän otteeseensa. Hän muisti kuitenkin naaraan olleen yllättävän voimakas silloin, kun tämä oli tosissaan taistellut.
//Roska, Rubiini ja Sade
