Perhopuro
Kirjoittaja: Saaga
Leikimme Kehräpennun kanssa päällikköä ja soturia. Kehräpentu oli niin suloinen heittäytyessään täysin omaan rooliinsa ja nimittäessään minut varapäällikökseen Kehrätähtenä. Olin ylpeä naaraasta, aivan valtavan ylpeä. Hän oli jo hyvin nopeasti sisäistänyt klaanin tavat ja säännöt sekä oli selvästikin innokas oppimaan lisää. Kehräpennusta tulisi todella hieno lisäys Eloklaanin sotuririveihin. Leikittyämme hetkisen istahdin hetkeksi paikoilleni lepuuttamaan jalkojani. Yhtäkkiä yksi yksinäinen lumihiutale tipahti nenälleni. Silmäni laajenivat ja nostin katseeni taivaalle, jota täplitti valkoinen maata kohti tippuva joukko lumihiutaleita. Pomppasin pystyyn ja katsahdin Kehräpentuun nähdäkseni tämän reaktion.
“Emo, mitä tämä aine on?” pentu kysyi nostellen käpäliään. Hänen turkkiinsa oli kiinnittynyt jo useampi hiutale.
“Se on lunta, Kehräpentu. Lehtikato on tuloillaan”, kerroin hymyillen. En mitenkään hirveästi pitänyt lehtikadosta, mutta lumen tulo merkitsi aina loppua märälle ja inhottavalle lehtisateelle sekä vuodenaikojen edistymistä kohti viherlehteä! En vvoinut uskoa, ettei Kehräpentu ollut nähnyt yhtäkään viherlehteä. Meille tulisi niin ihanaa yhdessä aurinkoisissa kohdissa lepäillen ja joessa uiden! Sitten minuun iski kauhea pelko. Entä, jos Kehräpentu kokeilisi uida ja hänelle kävisi kuten Jänötassulle tai mitä, jos hän kokeilisi jäätä ja tippuisi läpi! Sydämeni pamppailu kuului korvissani asti, mutta koitin keskittyä Kehräpentuun nyt. Hän oli nyt turvassa. Hän oli vierelläni.
“Oikeasti! Lunta? Se on kylmää ja ihan hassua!” Kehräpentu naukui hämmästyneenä. Naurahdin pennulle. Hänelle kaikki oli tottakai uutta ja outoa.
“Niin, joskus sitä tulee niin paljon, että jopa suurimpien kissojen on hankala kävellä! Pian voimme rakennella lumesta jotain. Vaikka kokonaisen pesän!” ehdotin iloisesti. Ehkä Kehräpentu lähtisi mukaan emonsa ideaan. Hymyilin ja katsoin pentua, joka nyt loikki ja koitti saada kiinni taivaalta leijailevia lumihiutaleita.
//Kehrä?
