Perhopuro
Kirjoittaja: Saaga
Seisoin pienoisen välimatkan päässä emon ja isän haudoista. Hetken ajan pohdin oliko tämä sittenkin ollut tosi huono ajatus, mutta tulin päätökseen astella hieman lähemmäs.
“Odotatko jo viherlehteä?” Hiilihammas kysyi. Hän kuulosti niin… vahvalta. Hän kuulosti siltä, että oli jo hyväksynyt läheistensä pois menon.
“En oikein tiedä”, huokaisin ja kuljettaen katsettani kahden vierekkäisen haudan päällä.
“Toisaalta on mukavaa nähdä metsän heräävän taas henkiin, mutta…” ääneni murtui kesken lauseen. Jouduin vetämään pari syvää hengenvetoa, etten itkisi. Olisin ihan hyvin voinut itkeä, mutta en halunnut. En halunnut. Halusin olla vahva. Päästä yli tai ainakin hyväksyä.
“Ei se mitään. Hengitä ihan rauhassa”, Hiilihammas naukui lempeästi. Hymyilin hänelle helpottunutta hieman väkinäistä mutta kiitollista hymyä. Tuntui hyvältä, että Hiilihammasta ei haitannut vaikka minua haittasi. Hänen kanssaan oleminen tuntui muutenkin hyvältä ja turvalliselta. Katselin maata hetken keräten itseäni.
“Minulla on ikävä Jänötassua”, nau’uin lisäyksenä lauseeseeni, joka oli jäänyt kesken. En tiennyt miten sain nuo sanat suustani itkemättä. Minulla oli niin kova ikävä kollia. Hän oli ollut paras ystäväni jopa Ahmatahman yli. Ahmatahma käyttäytyi niin oudosti. Tajusin yhtäkkiä, miksi minusta oli hyvä olla Hiilihampaan kanssa. Minusta oli kaiken aikaa tuntunut niin yksinäiseltä ja nyt olin jonkun kanssa. Niin sen varmaan täytyi olla. Olin muutenkin todella kiitollinen isoisäni läsnäolosta.
//Hiili?
