Käärmekulta
Kirjoittaja: Käärmis
Tuntui, etten saattanut hengittää. Tuntui siltä, että keuhkoni oli revitty ulos kehostani ja yritin nyt haukkoa ilmaa kuin maalle joutunut kala. Oikeastihan tietenkään niin ei ollut.
“Oli hänen aikansa mennä, ja sinulla on vielä niin paljon, jonka edestä elää ja mitä kokea”, kähisin hiljaa Sädesäihkeen korvaan, kun hän oli vaikeroinut siitä, miten olisi halunnut kuolla emonsa puolesta. Olisin minäkin halunnut kuolla Sypressikuiskeen puolesta ja silloin pentuaikanani isäni puolesta. Tuska riipi sisintäni.
“Minulla ei ole enää ketää”, mutisin itsekseni ja annoin kyynelten valua poskiani pitkin pienenä virtana. Tiesin, etten voisi pidätellä niitä, joten en edes halunnut yrittää. Sädesäihke huokaisi. Katsoin kollia hiljaa niiskauttaen nenääni pari kertaa. Oli minulla sentään hänet, mutta kuinka kauan?
“Etkö halua olla isäsi kanssa? Tai Syreenisumun tai Jänöpennun ja Säihkepennun? He ovat sentään perhettäsi ja minä vain ystäväsi”, tokaisin hiljaa ääni väristen. Katsoin ystävääni silmät kosteina. Perhe oli parhain tuki, tai nii minä olin kuullut joskus sanottavan.
“Tässä on hyvä”, Sädesäihke naukaisi, eikä katsonut minua päin. Mitäköhän kolli mahtoi miettiä? Olisiko se vain Sypressikuiskeesta vai olisiko hänen mietteissään myös muuta. Käänsin katseeni pois hänestä. Miksi minä edes tuijotin? Mieleeni palasi se, miten isäni oli sanonut meitä yhteensopiviksi. Mahtoiko hän edes puhua totta? Sehän oli ollut vain uni, olinko edes oikeasti tavannut häntä? Entä jos se oli vain uni, ja unessa hän uskotteli ettei se ollut uni, jotta en tajuaisi sitä? Pudistelin päätäni. Nyt sekoitin myös itseni.
“Nyt tekee mieli ruokaa”, naukaisin yhtäkkiä. Se tuntui kummalta. Kaikki suru, katkeruus ja tuska oli poissa. Tuijotin vain hämmästynyt katse kasvoillani ulos pesästä. “Tekee mieli jotain oikein makoisaa.”
//Säde?
