Hiilihammas
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Tunsin myötätuntoa ystävääni kohtaan, joka oli ennen Eloklaanin perustamista ollut kuolonklaanilainen. Oli ollut varmasti vaikeaa hänelle kääntää selkänsä edelliselle elämälle ja sukulaisille ja asettua sen jälkeen vihollisklaaniin asumaan tietoisena entisten klaanitoverien asuvan aivan vieressä. ”Sinulla on täysi oikeus tunteisiisi, Minttuliekki”, sanoin laskiessani häntäni varapäällikön lavoille tyynnyttelevästi. ”Voit olla uskollinen Eloklaanille ja silti samaan aikaan kaivata vanhaa kotiasi ja ystäviäsi. Se on normaalia – jos olisin sinun asemassasi, tuntisin varmaan ihan samoin.”
”Niin. Minä en muista paljoakaan ajasta, jolloin olin vielä erakko, mutta aion vaalia juuriani siitä huolimatta ja kunnioittaa sitä, mistä tulin”, Korppisiipi yhtyi. Olin kiitollinen kumppanini antamasta tuesta; hän osasi löytää aina oikeat sanat oikealla hetkellä.
”Minunkin varhaisimmat muistoni ylettyvät vain Eloklaanin pentutarhaan asti”, myönsin hieman haikeasti. En usein muistellut aikaa ennen Eloklaania, sillä se tuotti niin paljon päänsärkyä. ”Minulle on kyllä kerrottu, miten vanhempani antoivat minut Eloklaanille ollessani hädin tuskin kuutakaan vanha, sillä he eivät pystyneet huolehtimaan kaikista pennuista. Muistelen olleeni heille katkera siitä jonkin aikaa, mutta sitten aloin ajatella asiaa siltä kantilta, että he vain halusivat taata minulle hyvän elämän – jollaista he eivät voineet minulle tarjota – antamalla minut eloklaanilaisille.”
Minttuliekki ja Korppisiipi nyökyttelivät ymmärtäväisesti päitään. Kumppanini kietaisi häntänsä omaani ja painautui vasten turkkiani. ”He olisivat varmasti iloisia saadessaan tietää, miten vahva ja hyväsydäminen kissa sinusta on kasvanut”, naaraan äänessä oli lämpöä, joka sulatti sydäntäni kipeästi puristavat jääkynnet. Menneiden muisteleminen ei tehnyt yhtä kipeää, kun minulla oli Korppisiipi rinnallani. Toivoinkin, että vanhempani olisivat voineet tavata hänet – he olisivat taatusti ihastuneet tähän.
”Kiitos”, kuiskasin hädin tuskin kuuluvalla äänellä ja käänsin pääni hetkeksi poispäin liikuttuneena yllättäen mieleeni tulvahtaneesta muistojen virrasta.
Seuraavat hetket matka taittui parantavassa hiljaisuudessa. Minttuliekki tassutti joukon edellä ja pysähtyi aina välillä haistelemaan ja asettamaan uudet rajamerkit. Me kävelimme Korppisiiven kanssa pari käpälänaskelta hänen perässään ja teimme kumpikin oman osuutemme vuorollaan.
Leirissä jaoimme vielä oravan kolmeen pekkaan, sillä Minttuliekillä sattui olemaan vapaa hetki. Juttelimme niitä näitä, ja hetkeksi kaikki ikävät asiat katosivat kokonaan pois mielestä.
Katselin onnellisena kahta ystävääni; Korppisiipi oli selittämässä innoissaan tarinaa valtavasta jäniksestä, jonka hän oli aivan yksinään onnistunut nappaamaan pari päivää sitten, ja Minttuliekki kuunteli häntä korvat kiinnostuneen pystyssä ja silmät nauraen. Nämä kaksi kissaa muodostivat lähipiirini klaanissa, perheeni. Ja olin valmis tekemään ihan mitä vain heidän puolestaan; katseeni siirtyi Minttuliekkiin, jonka otsassa vielä aiemmin ollut huoliryppy oli nyt oiennut hänen nauraessaan ääneen Korppisiiven kanssa. Toivoin koko sydämestäni, että naaras saisi asiansa selvitettyä. Siihen asti minä ja Korppisiipi saatoimme vain tukea häntä ja rukoilla hänen kulkemalleen polulle myötämäkeä.
Puoli kuuta myöhemmin lehtisade oli selvästi alkanut ja metsä oli vaihtanut turkkinsa punaisen ja oranssin kirjavaan väriloistoon. Riistaa oli yhä hyvin, vaikkakin sitä sai etsiä vähän kauemmin kuin ennen. Eli siis nälkään me emme ainakaan kuolisi.
Työnnyin Lauhalaukan, Omenahuuman ja Aurinkokajon perässä aukiolle, joka ei sekään ollut säästynyt sateen äkilliseltä, rankalta iskulta. Siellä täällä pitkin leiriä oli isoja lammikoita, joista heijastui maidonvaalea taivas puiden takaa. Kannoin muun partion mukana saamani hiiren tuoresaaliskasaan ja siirryin sitten lähemmäksi soturien pesää kuivaamaan kastunutta turkkiani.
Käänsin päätäni kuullessani lähestyvät käpälänaskelet sivulta päin ja näin kumppanini tassuttavan minua kohti vakavan näköisenä. Huolen synkät pilvet ilmestyivät varjostamaan ajatuksiani saman tien; Korppisiipi oli jo jonkin aikaa valittanut kipeää vatsaa ja kärsinyt huonovointisuudesta, ja tänään hän oli luvannut käydä tarkastuksessa Liljatuulen pesällä. Pelkäsin parantajan löytäneen naaraasta jotakin sellaista, mistä oli syytä huolestua.
”Mitä hän sanoi?” kysyin ja pomppasin käpälilleni naaraan saapuessa kohdalleni. Nuuhkin häntä huolellisesti, kuin yrittäen löytää merkkejä sairaudesta.
Korppisiipi vetäytyi askeleella ja jäi katselemaan minua vaikeasti tulkittava ilme silmissään. Mistä oli oikein kyse? Kuolisiko hän? Ei, ei niin voinut tapahtua!
”Tulisitko juttelemaan vähän tänne?” naaras huokaisi viimein ja kutsui minut hännänheilautuksella leirin sisäänkäynnin lähettyville. Astelin hänen peräänsä käpälissä levoton kihelmöinti. ”Hiilihammas, asia on nyt niin…” – Korppisiipi joutui pitämään pienen tauon ja vetämään henkeä – ”että minä odotan sinun pentujasi.”
Leukani loksahti auki. Pentuja? Oliko hän todella juuri sanonut odottavansa pentuja? Minun pentujani? ”Tämähän on loistava uutinen!” huudahdin isompaan ääneen kuin oli ollut tarkoitus ja painoin otsani vasten kumppanini otsaa. ”Minä luulin, että sinä olet kuolemassa!” nauroin helpotuksen ja riemun sekaisin tuntein.
”Kuka on kuolemassa?” Minttuliekki oli putkahtanut juuri aukiolle piikkihernetunnelista ja katseli nyt meitä hiukan huolestuneen näköisenä. Käännähdin häntä kohti leveästi hymyillen.
”Korppisiipi odottaa minun pentujani! Minusta tulee isä!”
//Minttu?
//685 sanaa
