Omenahuuma
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Olin parantunut viheryskästä melko hyvin. Aina silloin tällöin saatoin alkaa yskimään aivan tyhjästä, mutta kuntoni oli kohonnut nopeasti ja jaksoin jopa osallistua partioihin. Sairauden heikentämästä olotilastani huolimatta en ollut malttanut olla viemättä Koivutassua harjoituksiin. Hänen koulutuksensa oli viivästynyt sairauteni vuoksi jo ihan tarpeeksi, ja totta puhuakseni halusin hänestä soturin niin pian kuin mahdollista.
”No niin, Koivutassu, mitä haistat?” kysyin perässäni kävelevältä oppilaalta, kun olimme syvemmällä metsässä. Tänään luvassa oli kollin loppuarvioinnin viimeinen osuus. Kaiken saamani näytön perusteella olin kuitenkin jo melko varma siitä, että Koivutassu oli valmis saamaan soturinimensä piakkoin.
Koivutassu asteli rinnalleni kuono kohotettuna ja sieraimet laajentuen ja supistuen tämän haistellessa ilmaa. Hän käänteli päätään, sulki silmänsä ja näytti siltä, että keskittyi kovasti antamaani tehtävään. Minua hieman huvitti, mutta yritin kätkeä sen. Oli vain hyvä asia, että hän otti tämän niinkin tosissaan. Silloin, kun hänet oli vasta nimitetty oppilaakseni, kollilla ei ollut ollut keskittymiskykyä sen vertaakaan, mutta hän oli kehittynyt niistä ajoista huimasti.
”Haistan oravan”, Koivutassu naukaisi lopulta ja avasi silmänsä. ”Tuossa suunnassa.” Hän käänsi päätään vasemmalle.
Nyökyttelin hyväksyvästi. Olin itsekin haistanut eläimen hetki sitten. ”Hyvä! Seuraava tehtäväsi on napata se.”
Koivutassu näytti siltä, että antamani tehtävä oli hänen tasoiselleen oppilaalleen liian yksinkertainen. Tuima tuijotukseni sai kuitenkin kollin liikkeelle, ja tämä lähti hiipimään hajun perässä hännänpää aavistuksen nykien.
Istahdin alas ja vedin syvään henkeä. Kirpeä pakkassää ei tehnyt hyvää yskimisestä vaurioituneille keuhkoilleni, mutta eipä se minua juuri haitannut. Pääasia oli, että olin saanut jälleen arjen rullaamaan ja Koivutassun loppuarvioinnin lähes hoidettua.
Kunhan Koivutassusta tulisi soturi, olisi aika alkaa suunnitella Harhamietteen ja Kirpputäplän kanssa tulevaa matkaa entisaikojen klaanien reviirille. En ollut ehtinyt ajatella asiaa viime aikoina, mutta nyt, kun viheryskästä oli selvitty ja Koivutassunkin koulutus lähenteli loppuaan, asia oli jälleen ajankohtaisempi.
”Sain sen!” Koivutassu loikki takaisin orava suussaan. Oppilaan turkki oli aivan luminen ja sekaisin, mutta hänen silmänsä loistivat kirkkaasti.
”Hyvin tehty!” Nousin seisomaan ja kävelin kollin luo. Orava oli yllättävän hyvinsyöneen näköinen vuodenaikaan nähden. ”Tuosta riittää syömistä monelle.”
”Niin minäkin ajattelin!” Koivutassu maukui ylpeänä.
”Yritetään saada kiinni vielä muutama tuollainen, kun kerran saalistusonni on tänään puolellamme”, hyrisin mukamas vitsikkäästi. Koivutassu nauroi.
”Ainahan voi yrittää.”
Parin päivän kuluttua oli viimein se hetki, jota sekä minä että Koivutassu olimme odottaneet. Palattuamme metsältä aiemmin, olin kertonut Mesitähdelle oppilaani valmiudesta soturiksi. Mesitähti oli ilmaissut olevansa samaa mieltä kanssani ja sanonut järjestävänsä nimitykset pian.
”Minä, Mesitähti, Eloklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen”, Mesitähden ääni kuului kirkkaasti hänen pitäessään seremoniaa Litteäkiven päältä. Koivutassu seisoi hänen edessään kivellä hermostuneen oloisena. ”Hän on opiskellut kovasti oppiakseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi.”
Olin ehtinyt viettämään Eloklaanissa jo pari vuodenajankiertoa, ja soturiseremonia oli minulle jo tuttu. Seuraavaksi Mesitähti kysyisi Koivutassulta, lupaisiko tämä elää soturilain mukaisesti ja puolustaa klaania jopa oman henkensä uhalla. Siihen Koivutassu vastaisi myöntävästi, ja sen jälkeen päällikkö antaisi oppilaalle tämän uuden nimen. Sitten klaani hurraisi tuoreelle soturille ja toivottaisi hänet tervetulleeksi joukkoonsa…
”Koivumyrsky! Koivumyrsky! Koivumyrsky!”
Oranssi kolli kääntyi ympäri kohtaamaan iloitsevien kissojen kuoron. Toistin hänen uutta nimeään muiden mukana, ja tunsin suunnatonta ylpeyttä katsellessani nyt entistä oppilastani seisomassa klaanin edessä. Uskoin Koivumyrskyn osaavan nauttia tästä hetkestä niin kauan kuin se kestäisi.
//510 sanaa
