Hallavarjo
Kirjoittaja: Aura
Hallavarjo kulki partion hännillä pää alhaalla ja korvat pään sivuilla roikkuen. Kolli oli lähtenyt partioon kumppaninsa, Viherkatseen patistuksesta. Kollin ainoa tytär oli menehtynyt suurten harjoitusten jälkeen tuntemattomaan syyhyn ja kollilla oli ollut sen jälkeen vaikeaa. Kukaan hänen läheisistään ei ollut ikinä ennen menehtynyt ja nyt, nyt Halavaviiksi oli poissa. Valkeaturkkinen kolli ei kuunnellut kovinkaan tarkasti partion muiden jäsenten jutteluita. Rastaskukka jutusteli Nokkospilven kanssa ja Mesitähti johti rajapartiota. Vanhemman puoleinen soturi kohensi hieman ryhtiään, jotta hän ei näyttäisi aivan niin riutuneelta. Hallavarjosta tuntui, että silläkään ei ollut mitään väliä. Hänen tyttärensä oli Tähtiklaanin tähden kuollut! Miten siitä pitäisi selvitä? Hallavarjo oli vetäytynyt omaan kuoreensa ja ottanut etäisyyttä myös muihin läheisiinsä, heidän näkeminen ja tukeminen oli tuntunut kollista niin vaikealta. Hän oli halunnut työstää suremisprosessinsa yksin, ilman muita kissoja. Hallavarjo hätkähti, kun Mesitähti jättäytyi hänen rinnalleen ja vilkaisi vanhempaa kollia kysyvänä.
”Hei, Hallavarjo. Ajattelin tiedustella, miten sinä voit? Olen pahoillani Halavaviiksen menehtymisestä, minä tiedän miltä se tuntuu”, Mesitähti naukui ystävällisellä äänensävyllä ja Hallavarjon suusta kuului pieni voimaton pihaus. Saisiko hän edes sanottua sanaakaan?
”Minä… En, en voi hyvin”, Hallavarjo myönsi lopulta apeana. Hän oli halunnut niin kovin pitää surun itsellään eikä jakaa sitä kenellekään, sillä soturikolli ei halunnut olla kenellekään vaivaksi. Nyt hänestä tuntui, että hän oli vaivannut itseään aivan liikaa. Mesitähti ei tunkeillut, vaan antoi klaanitoverinsa puhua omaan tahtiinsa.
”Halavaviiksen kuolema oli minulle vain liikaa, sen jälkeen minulla on ollut hyvin vaikeaa. Anteeksi etten minä ole ollut paras soturi”, kolli naukui hiljaisella ja surullisella äänellä. Valkoruskea kollipäällikkö hipaisi valkeaturkkisen kissan selkää hännällään ystävällisellä eleenä ja hymyili toiselle myötätuntoisesti. Hallavarjo vetäisi taas henkeä katkonaisesti ja tunsi kuinka kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä.
”Halavaviiksi, hän uskoi kuitenkin Tähtiklaaniin. Uskon että hän on siellä, odottamassa meitä.. Ei tyttären pitäisi kuitenkaan mennä ennen i-isäänsä, eihän? Teinkö minä jotain väärin ja suututin Tähtiklaanin?” kolli takelteli hiljaisesti ja otti tarkoituksella hieman etäisyyttä partion muihin tovereihin.
”Meidän kohtalomme eivät ole meidän tassuissamme, älä syytä itseäsi Halavaviiksen kuolemasta”, Mesitähti naukui myötätuntoisesti. Hallavarjo siirsi katseensa taivaalle, joka oli tietenkin kirkas ja valoisa. Olisiko naaras todella tuolla?
”Kiitos, minä arvostan sanojasi. Olet todellakin hyvä päällikkö. Mitä sinulle itsellesi kuuluu? Tyttäresi taitaa olla aika pahana suurista harjoituksista? Hän tiuski minulle juuri tovi sitten ja kuulin hänen kiroavan joukkuettaan alimpaan”, Hallavarjo naurahti sitten, naaras taisi olla aika kilpailuhenkinen tapaus. Hallavarjo ei itse ymmärtänyt sellaista. Kolli inhosi kilpailuja, etenkin jos hän oli niissä osallisena. Jopa juoksukilpailut tuntuivat hänestä aika turhalta, Viherkatsekaan ei onneksi arvostanut niitä.
// Mesi?
