Pilkepentu
Kirjoittaja: Nagini
Juuri syöty tuoresaalis lämmitti kehoani mukavasti, ja oloni muuttui sitä raukeammaksi, mitä enemmän söin. Liljatuuli istui edelleen vieressäni, ja naaraan olemus sai päässäni pyörivät ajatukset rauhoittumaan. Tai ehkä se johtui vain siitä, että olin saanut mahani täyteen maukasta riistaa. Katsahdin Liljatuuleen, joka katseli meripihkanvärisillä silmillään Eloklaanin leirin aukiota. Kallistin päätäni ja nousin seisomaan pikkuisille pennunjaloilleni. Minusta tuntui todella pieneltä Liljatuulen vieressä, ja huomasin toivovani, että olisin yhtä iso.
”Miksi sinä olet isompi entä minä?” kysyin naaraalta. Liljatuuli hätkähti ja näytti havahtuvan omista ajatuksistaan takaisin maan pinnalle. Hänen silmänsä siristyivät hymyyn.
”Minäkin olin joskus sinun kokoisesi”, Liljatuuli naukaisi. Hän katsoi puoliksi syötyä hiirtä edessäni. ”Kaikki klaanin kissat ovat joskus olleet pentuja, mutta he ovat kasvaneet syötyään paljon tuoresaalista ja harjoitellessaan ahkerasti oppilaana ollessaan.” Parantajan sanojen myötä laskin katseeni takaisin ateriaani. Voi kunpa vain jaksaisin syödä lisää niin kasvaisin nopeasti! Minusta tuntui kuitenkin, että vatsani oli räjähtämispisteessä. Ja sitä paitsi, halusin päästä leikkimään tai tutkimaan leiriä! En olisi malttanut enää syödä, vaikka olisinkin ollut vielä nälkäinen.
”Milloin minusta tulee oppilas?” kysyin silmät säihkyen Liljatuulelta. Jos en kerta saanut enempää ruokaa kurkustani alas, kai minut sentään voisi nimittää oppilaaksi? Sitten ainakin pääsisin harjoittelemaan ja vahvistamaan lihaksiani. Häntäni huiski puolelta toiselle, kun parantaja naurahti lempeästi.
”Olet vielä liian nuori aloittamaan oppilaskoulutuksen. Sinut nimitetään oppilaaksi, kun olet kuuden kuun ikäinen”, Liljatuuli kertoi. Innostukseni laski samaa vauhtia kuin häntäni painui alas ja lakkasi liikkumasta. Kuusi kuuta! Siihen oli vielä ikuisuus. Miten jaksaisin odottaa niin kauan? Eihän pentutarhassa edes ollut muita pentuja, kenen kanssa olisin voinut odotella kasvamista. Kaikki oppilaat olivat harjoituksissa mestareidensa kanssa päivästä toiseen, eikä Liljatuulikaan voisi viettää aikaa kanssani joka päivä. Hänhän oli Eloklaanin parantaja, ja hänellä oli varmasti hyvin paljon tekemistä yrttien kanssa päivittäin. Ajatusteni harhautuessa yrtteihin, muistin Liljatuulen pesän kitkerän tuoksun. Nyrpistin nenääni ajatukselle, että joutuisin olemaan siinä hajussa päivittäin. Tuoksu varmaan tarttuisi turkkiini eikä lähtisi ikinä pois! Nytkin tunsin polttavan hajun syvällä sieraimissani. Yritin hönkiä sitä pois, mutta sitten huomasin, että yrttien tuoksu leijaili pilvenä Liljatuulen ympärillä. Haju ei ollut yhtä voimakas kuin pesässä, sillä se oli sekoittunut parantajan ominaistuoksuun.
”Sinä tuoksut ihan yrteiltä”, naukaisin ja irvistin. Liljatuuli huokaisi syvään ja pyöräytti silmiään.
”Se johtuu siitä, että nukun parantajan pesässä ja käsittelen yrttejä päivittäin. Sitten kun otan itselleni oppilaan, hänenkin turkkiinsa tarttuu tämä sama haju.” Liljatuulen sanat oppilaasta saivat korvani höristymään. Sivuutin täysin sen, että myös parantajaoppilaan turkki alkaisi tuoksua yrteiltä, ja silmiini syttyi toiveikas loiste.
”Voisitko sinä ottaa minut nyt oppilaaksi? Mehän tunnemme jo, ja sinä voisit kouluttaa minusta Eloklaanin parhaan soturin!” kiljaisin. Vaikka olinkin saanut vasta tänään tietää koko Eloklaanista, tunsin silti kuuluvani tähän kissayhteisöön ja halusin olla jo sen täysivaltainen jäsen.
”Voi Pilkepentu”, Liljatuuli huokaisi. En ymmärtänyt, mitä parantaja tarkoitti, sillä ideanihan oli aivan loistava! Tuskin naaras oli ennen kuullut mitään niin mahtavaa ideaa varsinkaan näin nuorelta pennulta.
”Jos ottaisin sinut oppilaakseni, sinusta tulisi parantajaoppilas ja lopulta parantaja. Sinä muuttaisit asumaan kanssani parantajan pesään, eikä sinusta tulisi soturia”, Liljatuuli kertoi. Silmäni laajenivat järkytyksestä, ja ajatus siitä, ettei minusta tulisikaan soturia, sai neulanterävät kynteni painautumaan leirin maahan. Liljatuulen meripihkan värisissä silmissä oli vaikeasti tulkittava ilme. ”Haluaisitko sinä sitten tulla parantajaksi?”
”Mitä? En!” huudahdin kipakammin kuin olin aikonut. Katsoin hieman nolostuneesti tassujani, mutta Liljatuuli ei näyttänyt panevan pahakseen. Hän vain nyökkäsi vastaukselleni.
”Katsohan, Pilkepentu”, naaras tokaisi vaihtaen puheenaihetta. ”Tuolla on pentukaverisi Tuulipentu.” Nostin katseeni tassuistani silmänräpäyksessä ja unohdin saman tien keskustelun parantajuudesta Liljatuulen kanssa. Katsoin parantajan osoittamaan suuntaan, ja näin kyyhkynharmaan naaraan juoksevan meitä kohti. Naaraan metsänvihreät silmät kiiluivat innostuneesti, kun hän loikkasi kohti minua. Hämmennyin liikaa pennun villistä sisääntulosta, enkä osannut vastata hänen esittämään leikkitappelukutsuun, vaan astuin sivummalle ja Tuulipentu kieri suoraan tuoresaaliskasaan. Harmaa häntä huiskien Tuulipentu räpiköi pois kasasta ja tuijotin pentua uteliaasti. Näköjään minulla olikin kaveri pentutarhassa. Samassa muistin, että oman sammalpetini vieressähän oli toinen peti, ja olin juuri tänä aamuna miettinyt, kuka siinä mahtoi nukkua. Näköjään vastaus siihen seisoi nyt edessäni.
Tuulipentu oli hieman suurempi kuin minä, ja hänen turkkinsa oli paljon pitempää kuin omani. Se näytti myös paljon pehmeämmältä ja silkkisemmältä kuin omani, vaikka turkkimme väritys olikin paikoin hyvin samankaltainen. Ennen kuin kukaan ehti saada sanaa suustaan Tuulipennun näyttävän sisääntulon jälkeen, soturien pesästä astui ulos sinikilpikonnakuvioinen naaraskissa, joka tassutti luoksemme. Huomasin heti, että Tuulipentu ja minulle tuntematon soturi olivat läheisiä. Olikohan sinikilpikonnakuvioinen naaras Tuulipennun emo? He eivät kylläkään näyttäneet yhtään samalta, mutta aistin emon ja pennun välistä läheisyyttä kahden kissan välillä. En kuitenkaan ehtinyt kysyä asiasta pentutoveriltani, sillä yhtäkkiä havahduin siihen, että Tuulipentu oli lähtenyt loikkimaan pois luotamme. Vilkaisin nopeasti Liljatuulta ja paikalle saapunutta soturia, jotka istuivat vieretysten ja katsoivat Tuulipennun loittonevaa häntää. Liljatuuli pudisteli päätään ja sanoi sitten jotain toiselle naaraalle, joka naurahti hänen sanoilleen. En kuitenkaan jäänyt kuuntelemaan sen enempää, sillä halusin seurata Tuulipentua. Jo tutuksi käynyt kihelmöinti tassujani kutitellen lähdin kipittämään toisen pennun perään minkä jaloistani pääsin.
En vielä hallinnut jalkojani niin hyvin, että olisin ollut yhtä nopea kuin Tuulipentu, joka viiletti eteenpäin kuin tuuli. Tai siltä se minusta ainakin tuntui.
”Hei, minne menet?” huusin toiselle pennulle saadakseni hänet pysähtymään. Tuulipentu hidasti vauhtiaan ja sain hänet kiinni. Hengitykseni oli kiihtynyt, vaikka emme olleet päässeet vielä kovin kauas tuoresaaliskasasta. En ollut kuitenkaan vielä tottunut juoksemiseen, ja minua harmitti, että Tuulipentu ei näyttänyt tippaakaan hengästyneeltä. Yritin kuitenkin vakuutella itselleni, että kunhan vain kasvaisin hieman, minusta tulisi vahvempi ja jaksaisin juosta vaikka koko Eloklaanin ympäri!
”Miksi… olet… niin… nopea?” kysyin Tuulipennulta vetäen jokaisen sanan jälkeen pitkän henkäyksen ilmaa sisääni. Hengitykseni oli kuitenkin onneksi jo tasaantunut pienen juoksupyrähdyksen jälkeen. Tuulipentu virnisti minulle iloisesti.
”Koska olen vanhempi ja isompi. Mutta kyllä sinä tuosta kasvat!” hän lohdutti ja näpäytti hännällään olkaani. Virnistin naaraalle takaisin unohtaen tyystin äskeisen harmistukseni. Sitten kulmani kuitenkin kurtistuivat ja katselin ympärilleni.
”Mihin sinä oikein olet menossa?” naukaisin ja kallistin päätä sivulle. Toivoin kovasti, että Tuulipentu voisi kertoa minulle jotain uutta tietoa Eloklaanista, mitä Liljatuuli ei ollut vielä kertonut minulle. Tai ehkä kyyhkynharmaa naaras tiesi jotain salaisia piilopaikkoja leirissä ja halusi näyttää ne minulle! Viikseni alkoivat väristä innostuksesta, kun tapitin meripihkan värisillä silmilläni Tuulipentua.
// 979 sanaa
//Tuuli?
