Hiilihammas
Kirjoittaja: EmppuOmppu
”Tapaamme täsmälleen tässä kohtaa ennen aurinkohuippua, onko selvä?” varmistin vielä oppilaaltani Nokkostassulta, ennen kuin lähettäisin hänet etsimään riistaa. ”Minä pysyttelen tässä lähistöllä, joten jos sattuu jotain, voit huutaa minua.”
Nokkostassu nyökytteli reippaasti päätään ylös ja alas. ”Selvä on. Olen tässä ennen aurinkohuippua”, naaras lupasi häntä innokkaasti selän ylle taivutettuna ja viiksiään värisyttäen. Lyhyellä pään nyökäytyksellä kuittasin asian ja ohjasin oppilaan matkoihinsa.
Hengitykseni tuprahteli kirpeään pakkasilmaan valkoisina pilvinä. Maa jalkojeni alla oli kuurassa, ja kylmyys nipisteli polkuanturoitani. Lehtikato läheni lujaa vauhtia: sen tiesi riistan vähenemisestä ja lähes alastomista puista, jotka kurkottelivat kapeilla oksillaan taivasta kohti. Ei menisi enää pitkään, kunnes ensilumi sataisi.
”Hiilihammas.” Sydämeni oli jättää yhden lyönnin välistä, kun kuulin takaani tutun naukaisun. Äänen kuuleminen tuntui samalta kuin koskisi märkivään haavaan: hautuva kipu sykähtää tuskallisesti.
”Korppisiipi.” Nimi tuli ulos suustani mitäänsanomattomasti, melkein kuin en olisi edes sanonut sitä oikeasti, vaan kuvitellut sen mielessäni.
”Voitaisiinko jutella?” Naaraan puhetapa oli yhtä jäykkä ja täsmällinen kuin aina ennenkin. Kuitenkin hänen äänestään kuuluva sävy, jollekin toiselle lähes olematon mutta minulle tuiki tuttu, paljasti minulle, että häntä hermostutti. Syytä olikin, sillä emme olleet käyneet kunnollista sanallista keskustelua kuuhun. Tyrskytassun karkottaminen oli ajanut perheemme hajalleen ja kuronut minun ja Korppisiiven välille kuilua, jota kumpikaan ei ollut uskaltanut ylittää tähän mennessä.
”Toki”, vastasin aikomaani levottomamman kuuloisena. Välimme olivat olleet epävarmat jo pitkään, enkä tiennyt, miten minun olisi kuulunut käyttäytyä hänen seurassaan, vaikka sikäli mikäli tiesin olimme edelleen kumppanit.
Korppisiipi nykäisi häntäänsä merkiksi seurata, ja minä seurasin. Kuljimme eteenpäin pakkasen puremassa metsässä. Pyrin samaan aikaan pitämään korvani auki siltä varalta, että Nokkostassulla ilmenisi mitään ongelmia. En saisi unohtaa mestarin tehtäviäni, vaikka olinkin näin tärkeän henkilökohtaisen asian äärellä parastaikaa.
”Kuule, olen pahoillani siitä, mitä tein”, Korppisiipi aloitti jonkin aikaa kestäneen hiljaisuuden jälkeen. Pysähdyimme kuurasta valkoisten juurien viereen ja katsahdimme toisiamme. Naaraan katse oli niin läpitunkeva, että jouduin kääntämään pääni poispäin vältelläkseni sitä. ”Tiedät kai, ettei minulla ollut muuta vaihtoehtoa? Hän oli murhannut päällikön pojan! Ei sellaisesta voi vain valehdella itseään pois.”
Kiukku kuohahti sisälläni, vaikka tiesin sisimmässäni hänen puhuvan totta. ”Tyrskytassu oli sinun oma poikasi! Hän oli meidän poikamme! Sinun takiasi olemme nyt menettäneet molemmat pentumme…” viimeiset sanat olivat ulos tullessaan hädin tuskin kuiskausta kuuluvampia, mutta Korppisiipi näkyi silti kuulleen ne. Hänen korvansa painuivat luimuun ja hän laski katseensa maahan.
En oikeastaan tiennyt, mitä olin häneltä vailla. Anteeksipyyntöäkö? Mutta mistä? Siitäkö, että hän oli paljastanut murhaajan keskuudestamme ja tuonut oikeutta surevalle päällikölleen? Minunkin kävi sääliksi Mesitähteä, mutta oliko paljastuksen todella täytynyt maksaa koko perheemme?
”Vanhempana on tehtävä joskus raskaitakin päätöksiä”, Korppisiipi sanoi lopulta ääni värähtäen. Hänen vaaleanvihreät silmänsä tavoittivat viimein omani, ja huomasin niiden kiiltävän tuskaisesti. ”Olisin voinut katsoa sivusta, miten poikamme kietoo itsemme tiukemmin valheidensa verkostoon, kunnes olisi ollut niin rihmoihin sotkeutunut, ettei olisi päässyt niistä enää omin avuin irti. Mutta minä päätin toisin: Olin nähnyt hänen hirmutekonsa, enkä saattanut vain katsella poikani muuttumista joksikin, mitä hän ei ollut. Vain tällä tavoin hän voi ymmärtää oman tekonsa taakan ja ottaa siitä opikseen, missä hän ikinä nyt lieneekin.”
Korppisiipi puhui järkeä. Hänen sanansa aiheuttivat minussa tunteiden ristiriidan, mutta samalla ne siirsivät sydämeni päällä ollutta painoa vähän: Jos Tyrskytassu olisi jäänyt klaaniin ja yrittänyt kasata elämänsä valheensa ympärille, se systeemi olisi luultavasti jossain vaiheessa pettänyt ja seuraamukset olisivat voineet olla vielä vakavammat.
”Ymmärrän sinua”, sanoin viimein, antaen lapojeni lysähtää ja niiden päälle kasautuneen painon valua pois. Varovasti kurkotin kohti kumppaniani koskettaakseni hänen nenäänsä hellästi omallani. Korppisiipi ei vetäytynyt kauemmaksi, vaan kurkotti myöskin omaa kaulaansa pitemmälle.
Kun nenämme koskettivat, tunsin sisälleni patoutuneen surun ja tuskan viimein vapautuvan. Kävimme istumaan vieretysten, ja kietaisin häntäni hänen häntänsä ympärille. Painoimme päämme lähekkäin ja olimme vain; kumpikin vajosi yhdessä kuuntelemaan ympärillämme hitaasti heräilevää metsää, jonka äänet täyttivät korvani.
//603 sanaa
