Rusakkopentu
Kirjoittaja: Saaga
Nousin päivä toisensa jälkeen aina tassuilleni harjoittelemaan kävelemistä kuten muutkin sisareni. Onneksi pian koitti päivä, kun kävelimme kaikki pentutarhan ulkopuolella! Loikin hoippuen kokemattomilla jaloillani. Tupsahdin kuonolleni lumikinokseen. En ehtinyt edes yrittää itse jaloilleni, kun tunsin hampaiden tarttuvan niskanahkaani. Kolli, joka oli minut kaivanut ansastani tipautti minut jaloilleni. Aivastin kahdesti lunta pois nenästäni.
“Terve Rusakkopentu. Eihän sinulle käynyt kuinkaan?”
“Kaikki hyvin!” vastasin ja katsoin ylöspäin Perhopuroa. Tuo oli Kehräpennun emo ja Kehräpentu oli oikein mukavan oloinen, joten ehkä Perhopurokin oli mukava!
“Hyvä sitten. Missä Kujekulta on? Antoiko hän teille luvan tulla ulos?” kyseli Perhopuro, mutta minulla ei nyt riittänyt keskittymiskyky vastaamiseen. Talsin takaisin veljeni luo. Muurahaispennun silmät olivat Erhepennussa, mutta sitten tuo siirtyi minuun. Hymyilin.
“Minä olen ensin isän luona!” Muurahaispentu haastoi ja osoitti hännällään Järviloistetta, joka seisoi selin meihin. Lähdimme juoksuun.
“Mistä sinä sen tiedät? Olen paljon nopeampi!” kirkaisin iloisesti, mutta Muurahaispentu päätti pelata likaista peliä! Hän tuuppasi minua kylkeen ja hidasti juoksuani.
“Siksi, että olen parempi kuin sinä!”
“Hei, tuo ei ole reilua”, murahdin.
Sain iskun kasvoilleni. Auts! Sattuipa isku kovasti…
Nostin päätäni maasta, johon oli lennähtänyt pari tippaa verta. Naamassani oli lunta, joten pysähdyin pyyhkimään sitä pois. Kosketus sattui hieman. Nousin ja nyyhkäisin. Muurahaispentu oli satuttanut minua! Juoksin etsimään emoa liukastellen lumella.
“Emo, emo!” huusin loikatessani emon eteen.
“Mikä hätänä?” Kujekulta kysyi kiertäen häntänsä ympärilleni.
“Muurahaispentu löi minua! Katso, katso”, uikutin surkeana ja katsoin emoa.
Sitten Muurahaispentu tuli paikalle ja ilkeili lisää. Voi kurjuutta! ajattelin. Hän väitti, ettei ollut lyönyt minua! Mitä minä nyt tekisin? Keksisinko jonkun mahtavan kommentin, jonka kautta vanhemmat uskoisivat minua tai jotain muuta mahtavaa, mutta en minä ihan niin fiksu vielä ollut.
“Älä! Muurahaispentu, valehtelet! Ei saa valehdella!” huusin kiukkuisena.
“Mistä tuo haava sitten tuli?” Kujekulta kysyi näyttäen tiukalta. Muurahaispentu saisi vihdoin kuulla kunniansa!
“Rusakkopentu on niin kömpelö, että hän vain kaatui omiin käpäliinsä”, kollipentu naukui viattomana. Nyrpistin nenääni.
“Eihän! Minä olen paljon nopeampi! Olisin voittanut, mutta Muurahaispentu oli ilkeä!” kiljaisin, “Minua sattuu! Miksei kukaan auta?!”
