Taivaslaulu
Kirjoittaja: Lonely Warrior
Kun olin pudistanut päätäni vastaukseksi kumppanini kysymykseen, hän ilmoitti oitis lähtevänsä hakemaan jotain syötävää samalla painottaen jaksamistani. Hymyilin hänelle ennen kuin hän katosi ulos leiriin vatukkapensas pesän alta. Merkuriuksen huolehtivaisuus sai hymyn huulilleni. Minun oli myönnettävä itselleni, että hänen huomionosoituksensa saivat minut tuntemaan oloni todella erityiseksi.
Vilkaisin vatsani vierellä olevia pieniä pentuja ja hymyilin heidän suloisuudelleen. Minusta tuntui, etten koskaan ollut nähnyt suloisempia pentuja. Olin niin valtavan onnellinen, vaikka olinkin edelleen allapäin kahden muun pentumme kohtalosta. Se ei kuitenkaan kaihertanut minua niin paljon kuin olisi voinut, sillä tiesin, että tähtiklaani pitäisi heistä hyvää huolta. Mieleeni nousi kuva hohtavista tähtikissoista leikkimässä pienin pentujemme kanssa, jotka kikattivat iloisena ikuisen autuuden maassa. Vedet meinasivat nousta silmiini, mutta en antanut niiden tulla. En halunnut huolestuttaa kumppaniani turhaan. Kumppanistani puheen ollen, pian laikukas kolli saapuikin pesään kumartuen, jotta välttäisi päänsä osumista vatukan oksiin. Hän laski maahan riutuneen näköisen hiiren. Tiesin, miten vaikeaa lehtikato oli klaaneille ja tuokin elämässään nälästä kärsinyt jyrsijä oli jo lottovoitto meille.
“Jaetaan se yhdessä. Sinäkään et ole varmaan saanut yhtään mitään syötävää tänään”, huolehdin ja katsoin Merkuriusta tomerasti, enkä antanut hänelle vaihtoehtoa. Kolli myöntyi, mutta antoi minun aloittaa. Pakko myöntää, nälkä oli kalvanut vatsaani koko päivän, mutta tiesin, että niin se oli muillakin.
Kurotuin haukkaamaan palan harmaanruskeasta hiirestä ja vaikka sen maku oli hieman kylmettynyt – kiitos jylläävän pakkasen – niin vesi herahti kielelleni. Söin ruokaa hitaasti maistellen ja jokaisesta suupalasta nauttien, sillä tiesin, että seuraavan aterian saamisessa voisi kulua taas määrittämätön aika. Tavallaan olin kiitollinen klaanin tarjoamasta tuesta, mutta erakkoina olisimme saaneet pitää kaiken saalistamamme itsellämme ja olisimme saattaneet pärjätä paremmin. Tai en tiedä. Kuulostin itsekkäältä. Vilkaisin taas pentujamme. Heidän näkemisensä toi minulle aina valtavan lohdullisen tunteen.
“Aurinkokajo sanoi, että pennut avaavat silmänsä aikaisintaan neljäsosakuun kuluttua syntymästä”, selitin Merkuriukselle samalla kun kolli oli keskittynyt pureskelemaan omaa hiiren palaansa, “mutta siinä voi mennä kauemminkin. Se kai riippuu pennusta.”
Kolli nyökkäsi ja katseli kiinnostuneena Haavepentua ja Uskopentua. Nyt Haavepentukin oli väsähtänyt ja kellahtanut mahalleen nukkumaan veljensä viereen. Näky sai minut kehräämään.
“Heillä on varmasti kauniit silmät”, kumppanini tokaisi ja miettivästä ilmeestään päätelleen yritti kuvitella pentu kaksikon kaiken värisillä silmillä. Naurahdin hänelle viikset heiluen. Sitten huokaisin ja katselin perhettäni. Mieleeni nousi kysymys, jota en ollut ennen päästänyt ilmoille. Nyt kuitenkin asiat olivat muuttuneet ja halusin tietää, mitä Merkurius ajatteli.
“Viihdytkö sinä klaanissa?”
//Ilta?
377 sanaa
