Varjotassu
Kirjoittaja: Koivu
Heti, kun Varjotassu oli saanut Sadetassun kanssa syötyä, siniharmaa naaras oli ponkaissut innostuneena käpälilleen ja halunnut vastausta odottamatta esitellä hänelle pentutarhan.
Varjotassu joutui melkein juoksemaan pysyäkseen Sadetassun kannoilla. Pentutarhan suulla Sadetassu kuitenkin pysähtyi ja jäi kurkkimaan sisälle, joten Varjotassu hivuttautui tämän viereen ja kurkisti itsekin ensimmäistä kertaa pentutarhaan. Pennuillakin oli juuri ruokailuhetki meneillään. Varjotassu ei ollut nähnyt noin pieniä kissoja oikeastaan milloinkaan. Ei edes silloin, kun hän oli itse ollut yhtä pikkuinen, sillä hänellä ei ollut sisaruksia. He näyttivät niin viattomilta; pentujen ympärillä maailma vain odotti juonia punoen, että saisi lisää sieluja turmeltaviksi. Varjotassun sydäntä riipaisi, kun hän ajatteli varhaisimpia elinkuitaan.
”Eivätkö he olekin suloisia?” Sadetassu kuiskasi Varjotassun korvaan. Kermanvärinen kolli väräytti korviaan ja melkein hätkähti naaraan kuonon ollessa niin lähellä hänen korvaansa.
”Ovat kai”, hän vastasi vain.
’Kunpa noiden pikkuisten elämä alkaisi paremmin, kuin omani’, Varjotassu ajatteli. No, ainakin heillä olisi emonsa klaanissa heidän kanssaan vielä vanhempanakin – toivon mukaan.
”Voisin esitellä sinulle leiriä. Jos haluat?” Sadetassu ehdotti.
Varjotassu yritti olla uppoutumatta ajatuksiinsa – olisi epäkohteliasta keskittyä muuhun nyt, kun hän yritti tutustua Sadetassun kanssa.
”Se olisi mukavaa”, kolli vastasi ja pakottautui katsomaan Sadetassua silmiin, koska tiesi äänensä kuulostavan sävyttömältä.
”Hyvä! Mihin jatketaan?” naaras kysyi pirteästi hymyillen.
Oliko Sadetassu aina noin iloinen? Jokin siniharmaan naaraan lämpimässä hymyssä ja eloisissa, sinisissä silmissä sai Varjotassunkin tuntemaan olonsa hitusen mukavammaksi. Ehkä tämän iloinen seura tosiaan tekisi kollille hyvää.
”No, parantajan pesän ja klaaninvanhimpien pesän olen jo nähnyt. Sotureiden pesä kiinnostaisi ehkä”, hän totesi.
”Selvä, tule!”
Sadetassu lähti loikkimaan toiselle puolen leiriä ja Varjotassu lähti perään. Kahden ison puun juurakon muodostamalle pesälle saavuttuaan hän katsahti suuntaan, johon Sadetassu heilautti häntäänsä. Puiden sisässä, juurakon yläpuolella oli onkalo.
”Tuolla tasolla nukkuvat kokeneimmat soturit”, naaras selitti. ”Muut nukkuvat tuolla ihan alhaalla juurien peitossa.”
Kolli tutkaili sotureiden pesää silmät uteliaisuudesta pyöreinä.
”En tajunnut, että sotureiden pesä on noin valtava”, hän naukaisi.
”Se on mahtava! Ajattele, että jonakin päivänä mekin saamme nukkua siellä”, Sadetassu sanoi hymyillen. Varjotassu katsahti naarasta silmiin. Sinisten silmien kauneus tuntui korostuvan oppilaan hymyillessä. Kolli räpäytti savuisen hopeita silmiään, ettei olisi vaikuttanut siltä, että hän tuijotti.
”En malta odottaa sitä päivää”, hän maukui ja yritti väläyttää pienen hymyn takaisin poskipäillään.
”En minäkään”, Sadetassu myönsi. – ”Hei! Ethän sinä ole vielä edes nähnyt paikkaasi oppilaiden pesässä, vai oletko?”
”En”, Varjotassu vastasi hämmentyneenä toverinsa intoilusta.
Naaras pomppasi jälleen innoissaan ylös huiskaisten tuuheaa häntäänsä kevyesti. ”Tule!”
Varjotassu nousi äkkiä ja valmistautui taas kiitämään naaraan perässä, mutta tällä kertaa tämä odottikin, että kermanvärinen kolli pääsi hänen vierelleen, ja he kävelivät yhtä tassua oppilaiden pesälle.
”Tässä on meidän pesämme”, Sadetassu esitteli heidän saavuttuaan pensasrykelmän luokse, jonka ohi Varjotassu oli kyllä monesti kulkenut, mutta jonka sisälle hän ei ollut kurkistanut. Harmaa naaras solahti sisälle pesään:
”Tule katsomaan!”
Kermanvärinen kolli työntyi uteliaana sisälle pesään.
”Eihän tämä sotureiden pesälle vedä vertoja, mutta täällä on mukavaa”, Sadetassu maukui hymyillen.
Varjotassu katseli ympärilleen. Sisällä makasivat kerällä Pöllötassu, Malvatassu ja Kuusitassu. Muut sammalaluset olivat tyhjillään, mutta pesä näytti jokseenkin ahtaalta. Pöllötassun pää kääntyi heti Varjotassun suuntaan.
”Mitä sinä täällä teet? Mene takaisin sinne minne kuulut, kotikisu. Vai väitätkö muka, ettei sinulla ole jo koti-ikävä?” Pöllötassu laukoi samassa, ennen kuin Varjotassu ehti vastata mitään Sadetassulle.
’Mahtavaa. Joudun kuunnella noita kommentteja joka kerta, kun näen Pöllötassun’, Varjotassu ajatteli tympeänä. Varjotassu ei tiennyt jälleen ollenkaan, mitä vastata, joten hän vain jäätyi paikalleen kohdaten likaisenvalkean kollin ilkeän katseen. Sanat tuntuivat ikäviltä; ei Varjotassulla ollut Kaksijalkalassa kotia, mihin palata, mutta kolli kaipasi silti niitä onnellisia pentuaikojaan.
Hänen helpotuksekseen Sadetassu avasi äkkiä suunsa.
//Sade?
