Käärmekulta
Kirjoittaja: Käärmis
Saimme tyttäreni kanssa aikaan sovinnon. Pyysin häntä pitämään hieman etäisyyttä Sielutassuun ja keskittymään vain omaan koulutukseensa ja nuori naaras suostui pyyntööni.
Hetken ajan siinä vain seisoskeltuani tajusin ohjeistaa Kärpästassua haistelemaan ilmaa sen varalta, jos hän löytäisi jotain saalistettavaa. Yritin myös itse löytää jotain saalistettavaa. Klaani tulisi ruokkia.
Pujahdin ulos lumiseen metsään vaisuna. Päässäni pörräsi ja kurkkuani kuristi. Tuntui, että kettu yritti tulla sisältäni ulos repien ja raadellen minut samalla. Joka paikkaan sattui, mutta vain ajatuksen tasolla.
En lähes huomannut sitä, mutta vähitellen kiihdytin vauhtiani edetessäni metsässä, kunnes kuljin silkkaa täydellistä juoksua. En tiennyt mitä pakenin saatika sitten miksi, mutta pakenin kuitenkin.
Sydän kurkussa juoksin koko Eloklaanin reviirin poikki, kunnes vähitellen hidastin vauhtiani ja pysähdyin nummen laidalle. Katsoin hajumerkin toisella puolen avautuvaa avaraa maisemaa toivoen, että se auttaisi. Se ei kuitenkaan auttanut, päinvastoin, ahdistukeni vain kasvoi. Olin niin pieni tässä suuressa maailmassa. Niin mitätön. Silti minusta tuntui, että kannoin kaikkea painoa lavoillani.
Minua kuvotti ja tassuni tärisivät. Hengitykseni oli kiihkeää ja saatoin vain tuntea, kuinka kyyneleet alkoivat puskea kaiken lävitse. En tiennyt, mikä minua riivasi, mutta jostain syystä tuntui, että aika kulki liian nopeasti ja elämä lipesi tassuistani. En ehtinyt toimia! Voisiko joku hidastaa aikaa tai antaa edes hieman armoa! En tiennyt mitä tehdä ja epävarmuus jäyti sisimpäni pian murusiksi!
Lyyhistyin vain lumiseen maahan ja tärisin kauttaaltani. Näytin varmaankin siltä, että olin saanut jonkin kohtauksen ja se nolotti minua, mutta en saanut itseni pystyyn. Kaikkien kissojen katseet turkillani aina, kun yritin työskennellä tunkivat mieleeni. Voisiko joku vain tulla pelastamaan minut?!
Pienen kohtaukseni jälkeen palasin leiriin kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Minulla oli velvollisuuksia, joista minun täytyi pitää huolta! Ei minulla ollut aikaa käyttäytyä kuin huomiota hakeva pikkupentu, joka ylireagoi jokaiseen pieneenkin asiaan.
Huomasin Kärpästassun, joka oli juuri lähdössä oppilaiden pesään. Huomion myöskin, kuinka Sielutassu näytti tervehtivän tytärtäni heti, kun hän ilmaantui suuaukon eteen. Olinko minä kauhea kissa, kun yritin erottaa nämä kaksi kissaa toisistaan? Enkai minä voinut? Halusin vain pentuni parasta, eihän se voinut olla väärin… eihän?
Purin hammasta ja astelin tuoresaaliskasalle. Vilkaisin siihen, mutta aikomukseni ei ollut kuitenkaan syödä. Katsoin vain olisiko järkevämpää lähettää saalistuspartio vai rajapartio seuraavaksi.
“Et kai aio syödä jotain? Sinua ei ole näkynyt leirissä koko päivänä, saisit luvan työskennellä ruokasi eteen kuten me muutkin. Et ansaitse sitä kaikkea, mitä olet saanut. Riistit Sädesäihkeenkin ja sait hänet vihaamaan minua”, Korpikaste siirtyi aivan vierelleni murisemaan. Vilkaisin nuorempaan naaraaseen säpsähtäen hieman. Olin aina tiennyt, että hänellä oli jotain minua vastaan, mutten täysin ymmärtänyt mitä tai miksi. Tuntuiko Sielutassusta samalta minun kanssani? Toivottavasti ei…
“En minä ajatellut syödä. En ole edes nälkäinen”, naukaisin ja yritin pitää ääneni tasaisena, vaikka se olisi halunnut väristä enemmän kuin mitään muuta.
“Niinpä juuri. Kuitenkin vain kuulit totuuden sanoissani ja päätit sitten olla kuten kunnon soturi. Sinun kaltaisesi kissa ei ansaitse paikkaa klaanin johdossa”, Korpikaste sylkäisi. Siristin silmiäni. Täytyikö hänen todella olla noin töykeä minulle? Ja miksen osannut sanoa mitään takaisin? Olin klaanin varapäällikkö, Tähtiklaani sentään! Minun olisi pitänyt osata sanoa hänelle jotain.
“Korppitähti teki päätöksensä klaanin varapäälliköstä, en minä. Voit viedä valituksesi hänelle”, onnistuin viimein puristamaan ulos suustani ja lähdin pikaisesti tassuttamaan pois. En halunnut naaraan onnistuvan murtaa minua. Hänen sanansa sattuivat niin kovasti ja kasvattivat epävarmuutta sisälläni. Olin ehkä alkanut jo tottua paikkaani varapäällikkönä, mutta jokainen pienikin virhe sai turkkini tuntumaan siltä, kuin se olisi liekeissä! Tuntui siltä, että jokaista liikettäni tarkkailtaisiin. Mutta tunne menisi ohi, eikö vain? Tarvitsin vain vielä hieman lisää aikaa tottua. Kyllä se lopulta helpottaisi. Jokainen kissa sai toisinaan kritiikkiä. Kukaan ei tykännyt kaikista ja kukaan ei ollut sellainen, josta kaikki pitäisivät. Asia vain oli niin, ja se täytyi hyväksyä.
Huomasin Sädesäihkeen itsekseen sukimassa turkkiaan leirin laidalla soturien pesän lähettyvillä ja tassutin kumppanini luokse. Istahdin hänen viereensä sanaakaan sanomatta ja nojasin häneen koko painollani. Kolli horjahti hieman, mutta sai tasapainonsa takaisin jo pian ja käänsi sitten katseensa minuun. Henkinen väsymys taisi näkyä koko olemuksessani, koska oranssin kollin katseessa saatoin nähdä huolen.
“Käärmekulta, onko kaikki hyvin?” kumppanini kysyi hellästi. Punnitsin hieman vaihtoehtojani mielessäni. Joko voisin kertoa hänelle, miltä minusta todella tuntui ja näyttää todelliselta huomion hakijalta, tai sitten voisin pitää murheeni omana tietonani. Maailmassa oli paljon muita kissoja, joilla asiat oli huomattavasti huonommin kuin minulla, joten mikä antoi minulle oikeuden vaikeroida kaikesta siitä, mikä luultavasti oli vain asenteestani ja näkökulmastani kiinni?
“Kaikki on hyvin. Olen vain hyvin väsynyt. Kävin pitkällä kävelyllä”, naukaisin puolikkaan totuuden. Olinhan minä toki ollut pitkään ulkona ja olin väsynyt, mutta en tiennyt oliko kaikki suoranaisesti hyvin ja oliko ulkoiluni ollut oikeastaan erityisemmin pitkä kävely.
“Ethän sinä valehtele minulle? Olen kumppanisi, voit kertoa minulle mitä vain!” Sädesäihke naukui ja kallisti päätään katsoen minua kasvoihini, jotka olin kääntänyt maata kohti. Hymyilin hänelle hellästi. Pääasiassa hymy oli silkkaa aitoa rakkautta kumppaniani kohtaan, mutta pieni osa siitä oli pakon tunnetta siitä, että minun tulisi peittää surkea oloni. En tuntenut minulla olevan oikeutta valittaa tunteistani, jos monilla muilla oli niin paljon vaikeampaa. Elämäni oli niin hyvin kuin olla voisi! Olin klaanin varapäällikkö, tähtiklaanin tähden!
“En minä sinulle valehtele! Olen todella vain väsynyt. Voimmeko mennä pesään hetkeksi yhdessä nukkumaan?” pyysin. Oranssi kolli nyökkäsi ja nousi tassuilleen. Lähtiessäni hänen kanssaan sisään soturien pesään kumppanini nuolaisi poskikarvojani muutaman kerran rakastavasti. Hymyilin hänelle väsyneenä. Kuinka ansaitsin jotain sellaista kuolematonta, kuten tämän kollin rakkaus?
