Omenatassu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Kun pentutarhassa oli tullut siistiä, päätimme – tai siis minä päätin – pitää pienen tauon. Olin aikeissa hakea itselleni jotain syötävää tuoresaaliskasasta, kun huomasin, että riistakasa oli päivän aikana huvennut lähes olemattomiin. Jäljellä oli enää yksi vaivainen päästäinen, joka näytti siltä, että se oli jäänyt koiralauman tallomaksi.
Nielin inhoni ja lähdin tassuttelemaan päästäistä kohti. En kuitenkaan ehtinyt paria askelta pidemmälle, kun jo huomasin, että joku toinenkin lähestyi tulevaa ateriaani. Se oli pieni, musta kolli, johon muistelin törmänneeni joskus aiemminkin – Kirpputassuko hänen nimensä oli?
Kirpputassu ehti ensin tuoresaaliskasalle, joka ei kylläkään ollut enää mikään kasa. Siitä oli jäljellä ainoastaan verta, karvatuppoja sekä sulkia ja yksi pieni päästäinen, jota me molemmat havittelimme. Heilautin häntääni närkästyneenä ja marssin hänen luokseen äkäisenä.
”Minä olin ottamassa sitä!” sanoin tiukasti ja loin kolliin hyvin murhaavan katseen. Yllätyin melko paljon, kun Kirpputassu katsahti minuun säikähtäneen näköisenä ja vetäytyi saman tien kauemmaksi päästäisestä. En ollut odottanut vanhemman oppilaan antavan minun ottaa saalista nenänsä edestä.
”A-anteeksi”, kolli takelteli ja katsahti poispäin. Huomasin, että tilanne oli hänelle kaikkea muuta kuin mieluinen. ”En huomannut sinua. Olen todella pahoillani.”
Ensimmäistä kertaa tunsin vilpitöntä sääliä jotakuta kohtaan. Olin pienestä pitäen osannut pitää puoleni ja sanoa takaisin samalla mitalla, jos joku alkoi soittamaan minulle suutaan, joten tuntui hiukan oudolta, ettei Kirpputassu ryhtynyt inttämään kanssani siitä, kenelle päästäinen kuului.
”No, ei se mitään. Pääset pälkähästä tällä kertaa”, naukaisin epäröivästi ja kumarruin nappaamaan pikkunisäkkään hampaisiini. Kun olin aikeissa poistua aterioimaan vähän syrjempään, kuulin Kirpputassun vatsan kurinan. Vilkaisin oppilasta kohti toista kulmaani hieman kohottaen, ja Kirpputassu käänsi nolostuneena katseensa toisaalle.
Ei voi olla totta, että teen tämän, ajattelin turhautuneena, kun käännyin katsomaan pienempään kissaan ja sanoin: ”Minulla ei olekaan enää nälkä. Syö sinä tämä.” Sen sanottuani pudotin päästäisen kollin jalkojen juureen ja lähdin kävelemään takaisin Vadelmatassun luo, joka odotteli minua oppilaiden pesän edustalla sammaltukon kanssa. Ennen kuin lähdin ja jätin Kirpputassun nauttimaan päivällisestään, olin kuulevinani hänen sanovan perääni hiljaisella äänellä ”Kiitos”.
Heräsin seuraavana aamuna poikkeuksellisen ajoissa. Kävin potkimassa myös Vadelmatassun hereille, jotta pääsisimme aloittamaan päivän työt hyvissä ajoin. Enää meidän piti siivota sotureiden pesän lisäksi Liljatuulen ja Mesitähden pesät. En oikeastaan tiennyt, kuuluivatko ne meille annettuun työalueeseen, mutta kun Mesitähti oli sanonut, että meidän täytyi siivota kaikki pesät kahden päivän aikana, niin oletin silloin, että hän todellakin tarkoitti kaikkia pesiä, omansa mukaan lukien.
Pesin tuuheaa häntääni kaikessa rauhassa omalla paikallani, kun yhtäkkiä minulle tuli sellainen tunne, että minua tarkkailtiin. Nostin katseeni ylös hännästäni, ja ehdin näkemään, miten Kirpputassun musta hännänpää katosi juuri pensaan oksien taakse, kun hän livahti ulos pesäsästä. Siristin aavistuksen silmiäni, mutta en välittänyt lähteä oppilaan perään. Jos hänellä oli minulle jotakin asiaa, tuo tulisi varmasti itse sanomaan sen minulle.
Jaoimme sotureiden pesän siivoamisen siten, että Vadelmatassu huolehtisi sen alemmasta kerroksesta ja minä ylemmästä. Minulle tuotti vähän vaikeuksia kavuta puun sisässä sijaitsevaan koloon, mutta onnistuin kyllä lopulta jumppaamaan itseni sinne.
Pesässä nukkui vielä joitakin sotureita, kun ryhdyin vaihtamaan tyhjien petien sammalia uusiin. Hekin kyllä luikkivat hyvin äkkiä pois tieltäni, kun kuulivat ärtyneen tuhinani ja tallasin vahingossa jonkun hännän päälle. Yritin keskittyä ajattelemaan mukavia asioita, joita seuraisi tämän kuolettavan tylsän rangaistuksen jälkeen. Pääsisin taas liikkumaan leirin ulkopuolella – tosin vain Mesitähden kanssa. Se kuitenkin riitti minulle tällä hetkellä. Mikä vain voitti tämän hyödyttömän nukkumapaikkojen putsaamisen.
”Joko siellä on valmista?” kuulin Vadelmatassun kysyvän alhaalta. Kurkistin ulos kolosta ja pudotin likaiset sammalet alas. Vadelmatassu ehti niukinnaukin väistämään putoavan sammalmytyn.
”Nyt on”, sanoin ja hymyilin tylsästi. Otin puhtaat sammalet kantoon ja laskeuduin alas Vadelmatassun vierelle.
”Pitäisikö meidän viedä likaiset sammalet kohta ulos?”
”Joo. Kasataan ne vaikka aukiolle siksi aikaa, että saamme vaihdettua vielä Mesitähden ja Liljatuulen vuoteista sammalet.”
Hyvin äkkiä aukiolle oli muodostunut suhteellisen kookas kasa vanhoista sammalista, jotka saivat minut irvistämään vastenmielisyydestä. Menisi päiviä saada tämä muiden kissojen löyhkä pois turkistani. Ällöä.
Sitten siirrymme Litteäkivelle, jonka alapuolella tiesimme Mesitähden pesän sijaitsevan. Vadelmatassu yritti huhuilla päällikköä, mutta hän ei saanut vastausta.
”Missähän hän mahtaa olla?” vaaleanruskea oppilas pohti ääneen, johon minä kohautin vain lapojani.
”Olkoon missä vain, mutta meidän tehtävämme on siivota kaikki pesät, joten niin me myös teemme”, sanoin päättäväisesti ja sukelsin sisälle pesään.
Mesitähden pesä oli hämärä ja tilava. Mielestäni sinne olisi hyvinkin sopinut nukkumaan useampikin kuin vain yksi kissa. Olin kuullut, että päälliköllä oli kumppani, ja ihmettelin, miksi tuo ei nukkunut Mesitähden kanssa. Eikö kolli halunnut ketään muita omaan pesäänsä, vai oliko kyseessä taas joku typerä klaanien laki, joka kielsi päälliköitä nukkumasta yhdessä puolisoidensa kanssa? Teimme mestarini vuotelle saman kuin kaikkien muidenkin vuoteille, emmekä jääneet pesään oleilemaan sen pidemmäksi aikaa, kun oli tarpeen. Emme voineet olla varmoja, oliko meidän edes kuulunut siivota Mesitähden pesää, joten yritimme olla nopeita ja huomaamattomia asian kanssa, jotta meille ei keksittäisi langettaa lisää rangaistuksia.
Lopulta meillä oli jäljellä enää Liljatuulen pesä. Livahdin Vadelmatassun edeltä sisälle hämärään parantajan pesään, jossa yrttien tuoksu kietoutui ympärilleni kuin sankka sumu, jonka läpi ei voinut nähdä. Olin ollut täällä kerran aikaisemminkin, itse asiassa vasta pari päivää sitten. Mesitähti oli vienyt minut tarkistuttamaan leukaani Liljatuulella, koska olin kolhinut sen pudotessani jokeen.
”Hei”, Vadelmatassun ääni palautti minut takaisin tähän hetkeen. Hän oli tervehtinyt meitä vastaan tullutta tummanharmaata parantajakissaa, jonka meripihkanväriset silmät näyttivät hehkuvan.
”Hei vain. Miten urakkanne on sujunut?” Liljatuuli kysyi hymyillen.
”Tämä on viimeinen pesä, josta meidän täytyy vaihtaa sammalet”, vastasin. Liljatuuli nyökkäsi ja vei meidät nukkumapaikalleen.
”Vaihdoin itse sairasaukion sammalet tässä vähän aikaa sitten, joten teidän ei tarvitse kajota niihin. Riittää, että vaihdatte ne vain minun vuoteestani”, hän naukui ja viittoi hännällään kahden kiven välissä olevaa koloa kohti. Nyökkäsimme ääneti Vadelmatassun kanssa ja rupesimme hommiin.
Vadelmatassusta huomasi, että nämä kaksi viimeistä päivää olivat imeneet hänestä voimat, aivan kuten minustakin. Hädin tuskin jaksoin avata suutani ihan vain sanoakseni jotakin. Ei tämä ollut mitenkään fyysisesti vaativaa työtä, mutta henkinen puoleni oli kokenut valtavia kolauksia.
”Valmista”, puoleksi sanoin ääneen, puoleksi huokaisin, kun olin saanut käärittyä Liljatuulen nukkumapaikan vanhat sammalet yhdeksi, tiiviiksi rullaksi ja Vadelmatassu oli taputellut uudet takaisin paikoilleen.
”Hyvää työtä”, Liljatuuli kehui meitä, kun kutsuimme hänet katsomaan käpäliemme jälkeä. ”Etteköhän te ole nyt läksynne oppineet ja osaatte vastaisuudessa olla lähtemättä luvattomille karkuretkille leirin ulkopuolelle.”
Onko niitä luvallisiakin karkuretkiä? ajattelin väsyneenä samalla, kun raahustin Vadelmatassun perässä takaisin aukiolle.
Olimme vielä vieneet vanhat sammalet leirin ulkopuolelle ja palanneet sitten leirin reunalle odottamaan Mesitähden paluuta. En ollut jaksanut enää puhua Vadelmatassun kanssa, vaan olin vetäytynyt aurinkoiseen kohtaan lämmittelemään kankeita lihaksiani.
Jonkin ajan kuluttua Mesitähti tuli leiriin muutaman muun kissan kanssa. Kellään heistä ei ollut saalista mukana, joten arvelin heidän olleen rajapartiossa. Mestari huomasi meidät norkoilemassa leirin laidalla ja lähti tulemaan meitä kohti vaihdettuaan ensin pari sanaa yhden soturin kanssa.
Nousin seisomaan ja hipsin nopeasti Vadelmatassun vierelle. Kollioppilas näytti myös havahtuvan huomatessaan päällikön lähestyvän.
”Me olemme valmiita! Joko nyt pääsemme takaisin oikeiden oppilaan tehtävien pariin?” sanoin nopeasti mestarilleni, kun hän saapui kohdallemme. Yritin katsoa häntä oikein säälittävästi, jotta tuo ei tajuaisi torua minua kärsimättömyydestäni.
//Mesi? Vadelmakin saa jatkaa :’D
//1109 sanaa
