Pyräkkäpiru
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Henkäysvarjo oli hakenut viime yönä henkensä ja noussut Kuolonklaanin päälliköksi, Henkäystähdeksi. Tuore päällikkö oli kutsunut heti seuraavana päivänä klaanin koolle ilmoittaakseen, kenet oli valinnut uudeksi varapäälliköksi. Suoraan sanottuna yllätyin melkoisesti, kun kuulin Henkäystähden sanovan Pimentovarjon nimen. Yllätys vaihtui nopeasti iloksi emon puolesta – hänestä tulisi varmasti hyvä varapäällikkö klaanille ja aikanaan vielä loistavampi päällikkö!
Henkäystähden ilmoitusta seurasi toinenkin tärkeä uutinen, joka oli kääntävä nykyisen elämäni päälaelleen. Aluksi en saattanut uskoa kuulemaani: Isäkö muka petturi? Vielä huonommin aivoni halusivat käsittää sitä, että päällikkö oli heti sen perään kertonut Pimentovarjon tappaneen hänet epäröimättä asian tultua ilmi. Epäuskon ja järkytyksen osittain sumentama katseeni oli siirtynyt mustaan naaraaseen, joka seisoi päällikön rinnalla.
Henkäystähden päätettyä kokouksen Myrskymahti harppoi ensimmäisenä emon luokse. Olisin halunnut seurata hänen perässään, mutta jalkani tuntuivat jäätyneen kiinni aukion pohjaan. Seurasin etäältä, miten sisareni vaati vastauksia kysymyksille, jotka pyörivät myös minun päässäni. Vasta vähitellen minulle alkoi valjeta, että tämä todellakin tapahtui, enkä nähnyt pelkästään pahaa unta.
Tassutin kaksikon luokse varovaisin askelin. Sivusilmällä huomasin myös Kaamoskukan astelevan naaraita kohti. Myrskymahdin karvat olivat järkytyksestä pystyssä ja hän sähisi ja karjui emolle hurjana.
”Turmaloikka on kuollut, Myrskymahti”, kuulin Pimentovarjon vastaavan siskollemme. Hänen katseensa käväisi meissä kaikissa, ja sydäntäni puristi, kun yritin etsiä hänen ilmeestään merkkejä siitä, että hän valehteli. Että kyseessä oli jokin väärinkäsitys. Naaraan kasvot eivät kuitenkaan paljastaneet mitään. ”Sinun on vain hyväksyttävä se. Olen pahoillani”, emo jatkoi, ja hän tuntui osoittavan sanansa meille kaikille.
Vatsassani muljahti ja minulle tuli etova olo. Kun katsoin emoani, en enää tiennyt, mitä minun olisi pitänyt ajatella. Hän näytti niin tyyneltä ottaen huomioon sen, että hän oli juuri tappanut oman elämänkumppaninsa, meidän isämme, sekä hajottanut samalla perheemme. Ei Turmaloikka ollut petturi! Ja vaikka olisikin ollut, ei hän olisi ansainnut kuolla sen takia. Minun tuntemani isä oli hyvä kissa – hän oli aina ollut tukemassa ja kannustamassa minua ja sisaruksiani, jo pienestä pitäen!
Tulikuumat kyyneleet täyttivät silmäni. ”Et voi olla tosissasi!” sanat putosivat suustani kuin raskaat järkäleet. Kurkkuani kuristi, ja ääneni oli pelkkää tukahtunutta kähinää. ”En saata uskoa, että teit jotain sellaista! Kuka tappaa oman puolisonsa tuosta vain? Rakastitko sinä edes häntä?” Pidin pienen tauon, ennen kuin esitin seuraavan raskaan kysymyksen, johon en oikeastaan edes halunnut kuulla vastausta, sillä olin niin vihainen ja poissa tolaltani: ”Rakastatko sinä meitä?”
//Pimento ja sisarukset?
