Lauhalaukka
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Kun heräsin seuraavana aamuna, oli jo melkein aurinkohuippu. Nostin päätäni ja katsahdin hitaasti ympärilleni, mutta pesä näytti olevan tyhjä itseäni lukuun laskematta. Ilmeisesti kukaan ei ollut vaivautunut herättämään minua. En kylläkään ottanut siitä pahakseni, olinhan käytännössä toimeton tämän päivän venäytetyttäni eilen varpaani Minttupennun kanssa peuhatessa. Minttupennusta puheen ollen, voisin tänäänkin käydä tervehtimässä häntä pentutarhalla – en minä parempaakaan tekemistä keksinyt.
Turkkini siistimisessä meni tavanomaista kauemmin. Tavallisesti olisin vain ravistellut pikkuroskat irti karvoistani, mutta koska minulla oli nyt aikaa, päätin suorittaa perusteellisen peseytymisen. Sen päätökseen saatuani puikkelehdin pesätoverieni tyhjien nukkumapaikkojen ohi ulos aukiolle, jossa kissat vaihtoivat kieliä keskenään.
Vilkaisin ylös taivaalle. Oli ainakin vielä toistaiseksi selkeää, vaikkakin tummanpuhuva pilvireuna lipui horisontista uhkaavaa vauhtia kohti. Iltapäivän jälkeen saattaisi sataa, tunsin sen viiksissäni. Sade oli hyväksi luonnolle, sekä se toi minulle mieleen märän turkin ja ajan takaiset uintiretket Hehkulammelle. Olisi siis vain hyvä juttu, mikäli sadepisarat raaskisivat kostuttaa kuivaa kangasmetsää.
Koska minulla ei ollut vielä nälkä, päätin suunnata pentutarhalle suorinta reittiä. Kahden kiven väliin muodostetusta pesästä kuului innokkaita vinkaisuja ja miukunaa. Tällä hetkellä klaaninvanhimpien ja parin kuningattaren lisäksi pentutarhaa asuttivat huomattavan paljon vanhempi Sammalpentu sekä uusimmat tulokkaat Pikipentu ja Minttupentu. Oli aina ilo nähdä uudet kasvot, ja hädin tuskin maltoin päästä tekemään parempaa tuttavuutta kaksikkoon. Kenties jompikumpi heistä – tai miksei myös Sammalpentu – voisi tulevaisuudessa olla oppilaani. Joka tapauksessa teki hyvää viettää välillä aikaa klaanin nuorimpienkin jäsenten kanssa, jotta muistaisi arvostaa elämän pieniä suuria iloja.
Työnsin sammalverhon sivuun kuonollani ja astelin sisemmälle. Minttupentu ja Pikipentu keskeyttivät paininsa ja kääntyivat katsomaan minua silmät hämmästyksestä suurina. Sitten Minttupentu tuntui tunnistavan kuka ovensuussa seisoi, ja hän irrottautui mustasta naaraasta ja loikki minua vastaan häntä iloisesti tervehdykseen nostettuna. Kumarruin vastaamaan pennun eleeseen koskettamalla tämän kuonoa hellästi omallani.
”Mitä sinä täällä teet? Entä miten sinun jalkasi voi? Sattuuko siihen?” Punertava turkkinen naaras oli oma pirteä itsensä, ja jo se pelkästään sai minut paremmalle tuulelle.
”Kyllä se vielä vähän aristaa, mutta luultavasti jo parin päivän päästä voin osallistua partioihin ja klaanin ruokkimiseen”, arvelin ja nostin esille jo valmiiksi koholla olevaa käpälääni puhuessani. Tassussa ei näkynyt mitään pintapuolista vammaa, mutta jos varpaita yritti taivuttaa tai varata painoa niille, kipu lamasi koko jalan.
”Haluatko tulla leikkimään meidän kanssa?” Pikipentu tassutti ystävänsä takaa. Hän katsoi minua pelkäämättä silmiin eikä osoittanut minkäänlaisia arkuuden merkkejä. Pennun rohkeus huvitti minua, mutta ennen kuin ehdin vastata hänen kysymykseensä, pesän suulta kuului taas rapinaa. Siirryin pois sisälle pyrkivän kissan tieltä ja käännyin katsomaan tulijaan lapani yli.
Kalmakuu joutui kumartumaan, jotta ei olisi lyönyt päätään pesän kattoon. Hän kantoi terävissä hampaissaan pulskaa viherlehden ruokkimaa jänistä, jonka hän kuljetti ohitseni pesän perällä asustaville klaaninvanhimmille. Suuri punaruskea soturi vaihtoi nopeasti muutaman hiljaisen sanan vastikään eläköityneen Luminenän kanssa, ja kääntyi sitten vaivalloisesti ympäri päästäkseen lähtemään. Hän puoleksi hiipi, puoleksi ryömi vierestäni ja katosi pesän suuta verhoavan sammalverhon taa yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.
”Se olisi varmasti hauskaa, mutta muistin juuri, että minulla on menoja. Leikitään vähän myöhemmin!” sanoin pennuille, hädin tuskin malttaen pitää katsettani aloillaan puhutellessani heitä. Minulla oli kiire Kalmakuun perään.
”Selvä sitten.” Pikipentu ja Minttupentu palasivat takaisin leikkiensä pariin, sillä välin minä tein tiukan U-käännöksen ja nelistin isäni jälkiä seuraten ulos. Onnekseni vanhempi soturi ei ollut ehtinyt pitkälle; itse asiassa hän oli jäänyt sukimaan turkkiaan leirin varjoon.
Pidin lyhyen mietintätuokion, jonka aikana kehittelin päässäni seuraavanlaisen toimintasuunnitelman: hakisin tuoresaaliskasasta tarpeeksi suuren riistan, jonka voisin jakaa Kalmakuun kanssa, ja hioisin olematonta isä-poika suhdettamme parempaan suuntaan, jotta voisimme olla virallisesti yhtä perhettä. Toisaalta, en ollut yhtään varma, tiesikö Kalmakuu olevansa minun isäni, tai sitä, että minä tiesin hänen ja Ruostekukan kylmän päätöksen saaneesta romanssista.
Poimittuani tuoresaaliskasasta hyvinsyöneen näköisen oravan, päätin yrittää lähestyä Kalmakuuta. Punaruskea soturi oli taipunut pesemään vatsaansa, kun saavuin hänen luokseen. Kalmakuu väräytti korvaansa, ja tämä nosti ruskean katseensa minuun. Tunsin sydämeni lepattavan rinnassani ja lihasteni kiristyvän turkin alla.
”Hei is… tarkoitan Kalmakuu. Otin liian suuren saaliin yksin syötäväksi, ja kun näin sinut täällä istumassa joutilaana, ajattelin, että voisimme jakaa sen kahteen.” Tarkoitukseton möläytykseni oli jo tainnut paljastaa todelliset aikeeni. Kalmakuu huokasi syvään ja viittasi minua istumaan. Laskin oravan maahan ja istahdin hieman epäröivästi takamuksilleni.
”Meidän taitaa olla aika puhua.” Kalmakuun ilme synkkeni, enkä tiennyt, olisiko minun pitänyt olla huolissani siitä, vai iloinen, että hän oli ylipäätään päättänyt tehdä ensimmäisen siirron keskustelun aloittamiseksi. ”Oletkin tainnut kuulla minusta ja emostasi?”
”Niin olen.” Nyökytin pienesti päätäni.
Kalmakuu puri huultaan. ”Ne huhut pitävät paikkansa. Minulla ja emollasi oli hyvinkin läheiset välit paria kuuta ennen syntymääsi. Mutta sitten Ruostekukka päätti jättää leikin kesken, ja sen seurauksena synnyit sinä.” En tiennyt, tuottiko aiheesta puhuminen soturille suurtakin tuskaa, mutta arvelin, että asioiden purkaminen jollekulle toiselle saattaisi helpottaa.
”Jos kerran tiesit minun olevan poikasi, mikset koskaan tullut puhumaan minulle?” kysyin varovasti.
”Olisin kyllä tullut, mutta klaani puhui meistä kahdesta siihen aikaan paljon, ja sinun isääsi yritettiin arvuutella jopa kieliä vaihtaessa. Lisäksi en uskonut, että Ruostekukka olisi ollut kovin ilahtunut asiasta”, Kalmakuu maukui hiljaisella äänellä. Hänen katseensa harhaili koko ajan ohitseni, kauas menneisyyteen. Sitten hän käänsi sen yllättäen minuun. ”Minä todella välitin emostasi, mutta hän särki sydämeni välinpitämättömästi ja julmimmalla mahdollisella tavalla: riisti minulta oikeuden tavata omaa poikaani.”
Tunsin sääliä isääni kohtaan. Ruostekukka oli mennyt tekemään ikävän tempun lopettaessaan suhteen niin yllättäen ja ilman minkäänlaisia kunnollisia perusteluja. Emo saisi hävetä omia tekosiaan pitkälle tulevaisuuteen, mikäli omaisi hitustakaan omatuntoa tai osaisi potea syyllisyyttä kaikesta pahasta, jota on saanut aikaiseksi.
”Kiitos kun kerroit.” Laskin häntäni Kalmakuun lavoille rohkaisevasti. ”Minä en ole enää mikään pikku pentu, jonka menemisiä tai tekemisiä Ruostekukka voi määräillä mielensä mukaan. Olen täysi-ikäinen kissa, jolla on oikeus päättää omista suhteistaan klaanitovereihinsa, ja jos haluat, me voimme tutustua paremmin ja kiriä kiinni menetettyä aikaa. Mitä sanot?”
”Se kuulostaa mukavalta ajatukselta”, Kalmakuu kehräsi vaisusti. Olisin mielelläni jatkanut hänen kanssaan jutustelua pidemmälle, mutta huomasin juuri sillä hetkellä, että Ruostekukan johtama partio palasi leiriin. Minun olisi vaihdettava naaraan kanssa muutama sana asiaan liittyen.
Kosketin vielä isän kuonoa omallani nopeasti hyvästeiksi ja lönköttelin aukion poikki emoni luokse. Ruosteenruskea kissa oli pysähtynyt huomatessaan minun lähestyvän ja jäänyt odottamaan leirin reunalle samalla kun muu partio käveli hänen ohitseen.
”Kuinka sinä saatoit tehdä niin Kalmakuulle?” En epäröinyt esittää jyrkkää kysymystäni suoraan. Olin saanut elää liian pitkään valheiden verkostossa, enkä sallisi salailua ja toisten petkuttamista enää. Halusin saada vastauksia.
Mutta ennen kuin Ruostekukka ehti sanoa sanaakaan, nenääni tulvahti tuttu tuoksu. Käänsin päätäni ja näin Villisielun seisovan takanamme hyvin vaivaantuneen oloisena.
”Anteeksi. Minulla oli vain asiaa Ruostekukalle, mutta voin hoitaa sen kyllä myöhemminkin, jos teillä on juttu kesken”, valkea naaras sopersi ja oli jo tekemässä lähtöä, kun Ruostekukka pysäytti hänet.
”Ei sinun tarvitse minnekään lähteä. Me olimme tässä juuri lopettelemassa. Tule vain tänne, niin puhutaan.” Naaras katsahti minuun tuimasti oransseilla silmillään ja viittoi Villisielua tulemaan lähemmäksi. Heiluttelin häntääni närkästyneenä, mutta annoin asian lopulta olla ja siirryin sivummalle odottamaan.
Odotellessani huomasin, kuinka minulle tuli nälkä. Samassa muistin, että olin vienyt oravan Kalmakuulle ottamatta siitä itse haukkuakaan. Kun katsoin kollin suuntaan, näin hänen syövän sitä hyvällä ruokahalulla, enkä halunnut olla häiriöksi. Siispä laskin vain pääni etutassujeni varaan ja kuuntelin vatsani vaikerrusta.
//Villi vaikka? Muutkin saa jatkaa.
//1140 sanaa
