Aaltopentu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Sulkavirran innokkuus oli mukaansatempaavaa; soturista huokui sitä tiettyä karismaa, joka kietoi Aaltopennun tiukasti pauloihinsa. Pennun käpäliä kihelmöi levottomasti; hän ei vain luullut pystyvänsä tehtävään joka hänelle oli annettu – hän tiesi sen.
”Tietenkin!” hän naukaisi itsevarmasti ja röyhisti rintaansa. ”Voit luottaa minuun, Sulkavirta.”
Sulkavirta katseli häneen tyytyväinen pilke silmissään. ”Hyvä. Raportoit minulle sitten huomenna, miten siinä kävi”, tämä naukui ja nousi seisomaan. Hänen katseensa pyyhki aukion yli, aivan kuin naaras olisi etsinyt jotakin tai jotakuta. ”Minun on nyt mentävä”, hän sanoi sitten ja laski katseensa takaisin Aaltopentuun parin silmänräpäyksen ajaksi, ennen kuin lähti loikkimaan kohti paksuturkkista vaaleanharmaata kollia, joka tassutti juuri aukiolle.
Aaltopentu katseli soturittaren menoa mietteliäänä ja yritti samalla kuvitella, mitä seuraavana yönä tulisi tapahtumaan, kun hän panisi Sulkavirran suunnitelman ensimmäisen osion käytäntöön. Joko Ruostekukka antaisi hänen jäädä ihastelemaan tähtiä tai sitten kuningatar passittaisi hänet korvasta taluttaen takaisin nukkumaan. Kummin sitten kävisikään Aaltopentu luotti siihen, että Sulkavirta järjestäisi asiat siten, että heidän seikkailunsa voisi käydä toteen.
Hämärä hiipi leiriin; Mäntyviiksi ja Ruostekukka paimensivat kaikki pennut takaisin pentutarhalle ja nukkumaan, aivan kuten Aaltopentu oli aavistellutkin tapahtuvaksi. Hän makasi hiljaa omalla paikallaan Tattipennun vieressä. Kollipennun kevyestä kuorsauksesta päätellen veli oli jo unessa. Ruostekukakin suunnalta kuului vaisua tuhinaa, mutta koska Aaltopentu ei ollut varmistunut siitä, että kaikki muut pesässä olijat olivat nukahtaneet, hän päätti odottaa vielä vähän.
Jonkin ajan kuluttua Aaltopentu havahtui siihen, että huomasi torkahtaneensa. Hän pyyhkäisi suunpielestään valuvan kuolavanan ja kohotti varovasti päätään sammalilla. Ruostekukan hahmo erottui heikosti pesän seinämiä vasten; kuningattaren kyljet kohoilivat tasaisesti hengityksen tahtiin.
Kuulosteltuaan hetken pesän muita ääniä Aaltopentu tuli siihen tulemaan, että oli turvallista alkaa tehtävälle. Hän kömpi pois paikaltaan varoen herättämästä selällään nukkuvaa Tattipentua ja luisui vuoteen reunan yli pesän lattialle. Ruostekukka ei reagoinut siihen vielä mitenkään – Aaltopentu arveli naaraan olevan syvässä unessa.
Hän hiipi varovasti lattian poikki seinän vierustassa lojuvan sammalpallon luokse ja tarttui siihen kynsillään. Sitten hän meni takaisin vuoteille ja viskasi niin tarkasti kuin vain suinkin osasi pallon kohti Ruostekukkaa. Jännityksen kihelmöidessä hänen turkissaan hän odotti jonkinlaista merkkiä siitä, että se oli tepsinyt.
Melko pian ruosteenruskea kuningatar päästi tyytymättömän murahduksen, nosti jykevää päätään ja aivasti. Aaltopentu tunsi sydämensä jättävän lyönnin välistä, kun oranssien silmien läpitunkeva katse osui häneen. Siinä samassa hän lähti viipottamaan suuaukolle, jonka edessä sammalverho heilui aavistuksen tuulessa.
Päästessään aukiolle hän kiepahti ympäri kohtaamaan emonsa, jonka käpälänaskeleiden hän oli kuullut kumisevan perässään. Aaltopennun silmissä Ruostekukka oli melko vaikuttava näky: naaraan turkki hopeutui kuun kelmeässä kajossa ja sai hänet näyttämään aivan joltain mystiseltä olennolta, joka popsi pentuja yöpalaksi. Aaltopennun olisi tehnyt mieli käpertyä huomaamattomaksi keräksi leirin pohjalle ja vain uikuttaa hiljaa emon polttavan katseen alla, mutta pakottautui pitämään päänsä kylmänä.
Hän istuutui alas ja katsahti ylös taivaalle, jossa kuu kellotti aavistuksen verran pilviverhon takana piilossa. Ensimmäiset tähdet olivat jo ilmestyneet täplittämään sysimustaa kantta.
”Mitä sinä oikein puuhaat?” Toisin kuin Aaltopentu oli odottanut, Ruostekukan ääni oli tyyni. Hän kuuli naaraan kävelevän vierelleen ja jäävän seisomaan siihen turkki melkein Aaltopennun turkkia koskettaen. Hänen suustaan tuprahti hengityksen mukana valkoista höyryä, joka hävisi yön pimeyteen.
”En saanut unta, joten tulin katselemaan tähtiä”, Aaltopentu sepitti juuri sillä lailla, miten Sulkavirta oli hänelle ohjeistanut.
Ruostekukka katseli tytärtään kiinteästi – hetken ajan Aaltopentu oli näkevinään tämän silmissä muutakin kuin loputonta turhautumista ja kiukkua. ”Saanko istua seuraasi?” kysymys kuului yllättäen.
Aaltopentu meni hämilleen, mutta onnistui sitten nyökyttämään päätään, ja Ruostekukka istahti sievästi hänen viereensä. Hänen sisällään tuntui lepattelevan kuin perhosia; hän ei ollut koskaan nähnyt emonsa käyttäytyvän tällä tavoin. Hänen tuntemansa Ruostekukka ei olisi joko välittänyt tai sitten hän olisi kynsinyt kurittomalta pennultaan korvat päästä.
He olivat istuneet jo jonkin aikaa hiljaisuudessa. Ruostekukkakin oli kohdistanut katseensa korkeuksiin, ja Aaltopentu uskalsi vilkaista häneen päin silmän nurkastaan. Tehtävä ei ollut onnistunut aivan sillä tavalla, kuin hän oli toivonut. Mutta toisaalta… oli ihan kiva viettää aikaa emon kanssa kahdestaan, ilman että tuo oli koko ajan äksyilemässä hänelle.
”Meidän pitäisi palata sisään”, Ruostekukka naukui lopulta ja kampesi itsensä ylös. Aaltopennun takamus oli jo aivan turta kylmällä maalla istumisesta, mutta hän ei voinut luovuttaa nyt – hänen oli suoritettava tehtävä kunnolla loppuun asti.
”Saisinko jäädä tähän vielä ihan pieneksi hetkeksi?” hän pyysi niin viattoman kuuloisesti kuin osasi. ”Tulen aivan heti kohta perässä!”
Kuningatar silmäili häntä parin silmänräpäyksen ajan vähän epäluuloisen näköisenä, mutta nyökkäsi sitten ja lähti tallustamaan takaisin sisälle pesään.
Aaltopentu tukahdutti riemun kiljaisun. Se oli onnistunut! Ruostekukka oli antanut hänen jäädä ulos yksin, koska uskoi tämän katsovan vain tähtiä! Onnistumisen tunne oli ylitsepursuava, mutta siitä huolimatta hänen mielensä perälle oli jäänyt kaihertamaan epäilys: miksi Ruostekukka oli käyttäytynyt niin omituisesti?
Seuraavana päivänä Aaltopentu loikki heti herättyään ulkosalle. Hän löysikin hyvin pian Sulkavirran syömästä pientä hiirtä aukion laidalta ja suuntasi oitis tuon luokse.
”Tehtävä suoritettu!” hän hihkaisi hiljaa ja katsoi soturia silmät ylpeästi hohtaen. ”Ruostekukka antoi minun lopulta jäädä katsomaan tähtiä”, hän jatkoi raporttiaan.
//Sulka?
//777 sanaa
