Aaltopentu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Seuraavan päivän aamu valkeni sateisen harmaana. Aaltopentu kuuli sisälle pentutarhaan, miten sade rummutti tasaisesti maata pesän suuaukkoa verhoavan sammalen tuolla puolen. Pentutarhassa vallitsi väsynyt hiljaisuus, ja kissojen päät nuokkuivat puoliunessa. Aina silloin tällöin Saukkopennun ja Sirpalepennun makuusijalta kuului vaimeaa murinaa, kun pennut kahnasivat keskenään.
”Minä en tykkää sateesta”, Tattipennun hiljainen vaikerrus sai Aaltopennun keskittyneen tilan haihtumaan. Hän heilautti korviaan harmissaan ja kääntyi katsomaan veljeensä, joka oli jossain vaiheessa hivuttautunut hänen viereensä. Hän tuhahti ja siirsi siniset silmänsä takaisin sammalverhoon, joka heilui vähän tuulessa.
”Sinä et koskaan tykkää mistään”, hän mutisi puoliksi ääneen, mutta Tattipentu onnistui saamaan selvää sanoista.
”Tykkäänhän minä!” Kollipentu näytti loukkaantuneelta. Aaltopentu antoi periksi sammalverhon tuijottamisen suhteen ja keskitti huomionsa kokonaan pentuetoveriinsa, joka oli harvinaisen puheliaalla päällä.
”Kuten mistä?” hän tuhahti ja loi Tattipentuun tietoisesti painostavan katseen, koska oli kyllästynyt inttelemään tämän kanssa jatkuvasti kaikesta. Tattipentu ei ollut lainkaan sellainen kuin kuolonklaanilaisen olisi kuulunut olla, ja se ärsytti Aaltopentua!
Veli mietti tovin, ennen kuin maukui: ”No esimerkiksi sinusta. Ja Ruostekukasta. Ja Kalmakuusta.”
Aaltopentu ei tiennyt, mitä siitä ajatella. Kalmakuu oli viimeksi eilen korostanut hänelle perheen tärkeyttä, kun hän oli tahallaan härnännyt Tattipentua tämän pelkuruudesta. Hän ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että Tattipentu silti välitti hänestä, vaikka hän välillä käyttäytyikin melko inhottavasti tätä kohtaan. »Ehkä minun pitäisi yrittää jatkossa olla hänelle vähän pehmeämpi.»
Yhtäkkiä häntä osui korvaan kuiva, karkea mytty. Hän ulahti yllättyneenä ja pomppasi pystyyn. Saukkopentu ja Sirpalepentu viilettivät heitä kohti turkit innostuneen pörheinä. ”Tulkaa pelaamaan meidän kanssa!” Saukkopentu sirkutti.
”Se on paljon hauskempaa, kun on monta!” Sirpalepentu täydensi. Aaltopentu vilkaisi veljeään epäluuloisena. Tattipentu ei ollut koskaan osallistunut hänen ja kahden muun naaraspennun leikkeihin – osittain ehkä siitä syystä, ettei kukaan ollut koskaan vaivautunut edes pyytämään häntä. Tällä kertaa kollipentu oli kuitenkin kutsuttu mukaan, ja hän vaikutti pelokkaan uteliaalta asiasta.
”Me tullaan”, Aaltopentu sanoi ja laskeutui alas makuusijan reunan yli. Tattipentu kompuroi perässä. Hän oli paljon pienempi ja kömpelömpi kuin Aaltopentu, mutta yritti silti parhaansa pysyäkseen hänen mukanaan, mistä hän voi sanoa olevansa jopa vähän vaikuttunut. »Ehkei hän sittenkään ole ihan menetetty tapaus.»
Aaltopentu teputti Tattipentu kintereillään Saukkopennun ja Sirpalepennun perässä tilavampaan kohtaan, jossa he mahtuisivat kaikki neljä nakkelemaan palloa yhdessä. Aaltopentu näki Tattipennun tärisevän innosta vierellään.
”Täältä tulee, Saukkopentu!” Sirpalepentu hihkaisi huitaistessaan sammalsilpusta kootun pallon liikkeelle. Saukkopentu hyppäsi pallon päälle liioitellun suurieleisesti ja löi sen sitten käpälällään kohti Tattipentua, joka säikähti sitä niin, että käpertyi pieneksi karvapalloksi ja hautasi kuononsa tassujensa väliin hiljaa uikuttaen. Saukkopentu nurisi närkästyneenä.
”Tämän takia sinua ei koskaan oteta leikkeihin mukaan! Kuvittelet aina olevasi jokin ihmeen pelkuri siili ja käperryt kasaan aivan niin kuin pelkurimainen Eloklaanin kissankuvatus!” Pieni, ruskea naaras oli Aaltopentua ja Tattipentua muutamaa kuuta vanhempi ja osasi jo paljon kaikenlaista, mistä syystä Aaltopentu kunnioitti häntä kovasti. Kuitenkin kun hän kuuli naaran puhuvan siihen äänensävyyn hänen veljelleen, jokin hänen sisällään nyrjähti.
”Ettäs kehtaatkin puhua veljelleni noin!” hän sihahti ja nosti huultaan vanhemmalle pennulle, joka häkeltyi niin eleestä, ettei heti osannut sanoa mitään takaisin. ”Tattipentu on aivan yhtä kuolonklaanilainen kuin sinäkin, vaikkei hän ehkä käyttäydykään samalla tavalla kuin sinä!”
Saukkopennun silmät olivat levinneet täysikuun kokoisiksi. Sirpalepentu hänen vierellään näytti aivan yhtä äimistyneeltä. ”Anteeksi, että kutsuin sinua eloklaanilaiseksi”, Saukkopentu sopersi lopulta ja käänsi naamansa kohti Tattipentua, joka räpytteli hämmästyneenä silmiään. Kollipentu nyökkäsi päätään osoituksena siitä, ettei kantanut kaunaa.
Pennut leikkivät välikohtauksen jälkeen vielä jonkin aikaa, kunnes Tattipentua alkoi väsyttää ja Aaltopentu päätti saatella hänet takaisin sammalille Ruostekukan luo. Hän käveli veljensä rinnalla pää pystyssä huolimatta siitä, että hänenkin tassujaan vähän särki sammalpallon perässä juoksentelusta.
Asettuessaan Tattipennun viereen nukkumaan, hän tunsi veljen koskettavan korvaansa kuonollaan. ”Kiitos kun pidit äsken minun puoliani”, hän maukui hiljaisella äänellä. Aaltopentu räpytteli silmiään tietämättä hetkeen, mitä vastata. Lopulta hän päätyi lipaisemaan tämän poskea hellästi ja painoi sitten leukansa etukäpäliensä päälle aikomuksenaan ruveta nukkumaan. Tattipentu kaivautui aivan hänen kylkeensä kiinni ja nukahti saman tien.
Uni ei kuitenkaan heti tavoittanut Aaltopentua, jolla oli sellainen tunne, että häntä tarkkailtiin. Silmänurkastaan hän näkikin Ruostekukan kiiluvat silmät, joiden katse pyyhki häntä ja nukkuvaa Tattipentua. Aaltopentu käänsi päätään ja kohtasi emonsa katseen. Kuningatar murahti vaivaantuneesti ja nuolaisi rintaansa pari kertaa peitelläkseen hämmennystään. Sitten hänkin laski päänsä alas sammalille ja peitti kuononsa ruostenruskealla hännällään.
//676 sanaa
