Aaltopentu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
”Lakkaa pureksimasta häntääni, Tattipentu!” Ruostekukan äkäinen nauku tunki Aaltopennun unen läpi ja herätti hänet. Ruosteenruskea kuningatar kurkotti kaulaansa napatakseen vaalean punaruskean kollipennun pois häntänsä kimpusta. Tattipentu vingahti säikähtäneenä ja alkoi uikuttaa. Aaltopentu nytkäytti korviaan närkästyneenä ja yritti olla kuulematta kovaäänistä veljeään hautaamalla päänsä sammaliin. Ei auttanut.
Onneksi lopulta Ruostekukka siirsi Tattipennun etukäpäliensä väliin pestäväksi ja veljen valitus hiljeni tyytyväiseksi yninäksi. Aaltopentu nosti päätään helpottuneena. Jos hän olisi saanut valita, hän olisi syntynyt ilman pentuetoveriaan. Veljestä ei ollut muuta kuin riesaa. Ei tuollaisesta isosta itkupillistä voinut mitenkään tulla uljasta Kuolonklaanin soturia!
”Etkö sinä saa pidettyä jälkikasvujasi kurissa, Ruostekukka?” Varjoista heitä tarkkaili häijyn näköinen silmäpari. Aaltopentu tunnisti puhujan Kaaostuhoksi, entiseksi soturiksi, joka oli joutunut siirtymään klaaninvanhimpien pesälle korkean ikänsä takia.
”Hoida sinä omat asiasi, Kaaostuho.” Ruostekukan niskakarvat tököttivät pystyssä hänen mulkoillessaan vihamielisesti vanhan kollin suuntaan. Tämä ei ollut kaksikon ensimmäinen sanaharkka – Aaltopentu oli ehtinyt todistaa monen monta sanallista yhteenottoa kohta neljänneskuun pituisen elämänsä aikana.
Kaaostuho ei välittänyt Ruostekukan kommentista, vaan jatkoi pisteäliääseen sävyyn: ”Sinun kannattaisi jättää pentujen kasvattaminen osaavammille naaraille. Kahdesta aikaisemmastakin pentueestasi on ollut klaanille pelkkää murhetta. Jälkeläisesi ovat suorastaan olleet häpeä Kuolonklaanille.”
Ruostekukan silmiin syttyi kylmä liekki. Aaltopentu näki hänen koukistelevan kynsiään puntaroivan näköisesti: upottaako ne kollivanhuksen turkkiin vai ei. Tattipentu alkoi taas inistä. Ruostekukan hännänpää nyki kiukkuisesti, kun hän käänsi katseensa poispäin Kaaostuhosta ja rupesi pesemään poikansa korvia. Aaltopentu oli kerrankin iloinen siitä, ettei hänen veljensä osannut koskaan olla hiljaa.
Pentutarhan täytti hetkeksi kirkas valo, kun Mäntyviiksi siirsi sammalverhoa sivuun sen verran että hän ja kaksi pentua pääsivät livahtamaan peremmälle. Sirpalepentu ja Saukkopentu hypähtelivät Aaltopennun makuusijan luo ja pysähtyivät sen eteen käpälät pesän pohjalla liusuen. Aaltopentu kömpi ulos vuoteestaan ja loikkasi naaraiden luokse silmät malttamattomasti kiiluen. ”No, mitä te teitte tänään?” hän kysyi hännällään huiskien. Hän ei ollut vielä käynyt pentutarhan ulkopuolella, mutta Kalmakuu oli luvannut viedä hänet ja hänen veljensä kierrokselle leiriin, kunhan Tattipentu olisi avannut silmänsä. Aaltopentu oli avannut ovat silmänsä eilen mutta velipojan silmät pysyivät yhä tiukasti kiinni.
”Mäntyviiksi antoi meidän haukata myyrästään!” Saukkopentu kertoi innoissaan.
”Ja me nähtiin kun Haahkasurma opetti Turhatassulle taisteluliikkeitä aukiolla!” Sirpalepentu lisäsi silmät sädehtien.
Aaltopentu huokaisi haaveksivasti. ”Kunpa minäkin pääsisin pian näkemään ja kokemaan tuon kaiken”, hän sanoi ja vilkaisi lapansa yli pentuetoveriinsa, joka oli nyt rauhoittunut nukkumaan heidän emonsa viereen.
”Kyllä sinäkin vielä pääset, kultaseni”, Mäntyviiksi naukui Saukkopennun ja Sirpalepennun takaa lempeällä äänellä. Aaltopentu katsoi mustaa kuningatarta pää kenossa. ”Siihen ei taida mennä enää kauaakaan”, naaras lisäsi ja nyökkäsi päällään kohti Tattipentua.
Aaltopentu kurtisti kulmiaan ja katsahti uudemman kerran veljeensä. Kolli oli yhtäkkiä havahtunut hereille ja räpytteli nyt kiivaasti silmiään tottumattomana näkemäänsä valojen ja varjojen sekamelskaan. Aaltopentu ulvaisi innostuneena ja ryntäsi pentuetoverinsa luo kärsimättömänä.
”Tattipentu! Tattipentu, pystytkö sinä näkemään minut?” hän tivasi. Tattipentu siirsi hitaasti sinisten silmiensä katseen sisareensa, joka oli kumartunut hänen ylleen. Kollipentu nyökkäsi hiukan hämillään. ”Mahtavaa! Nyt me voidaan mennä Kalmakuun kanssa tutkimaan leiriä!”
”Kuka täällä puhui leirin tutkimisesta?” Aaltopentu luuli, ette olisi voinut olla enää enempää innoissaan, mutta kuullessaan isänsä äänen kajahtavan pentutarhan suulta, hän ei ollut pysyä turkissaan.
”Kalmakuu! Tattipennunkin silmät on nyt auki”, hän hehkutti. ”Ja sinä lupasit viedä meidät kierrokselle leiriin heti kun kummankin silmät on auki! Niin sinä lupasit!” Aaltopentu hoiperteli isänsä jalkoihin ja jäi roikkumaan kynsillään soturin toisesta jykevästä etukäpälästä. Kalmakuu irvisteli Aaltopennun pikkuruisten kynsien nipistellessä hänen nahkaansa.
”Niin minä tosiaan taisin mennä lupaamaan”, hän puhahti nostettuaan naaraan irti jalastaan ja laskettuaan maahan. ”Jos se vain sopii emollenne.”
Mutta ennen kuin Aaltopentu ehti edes kääntyä Ruostekukan puoleen, hänen emonsa maukui: ”Ole hyvä ja vie heidät mukanasi. Eihän tässä saa hetken rauhaa, kun toinen jo roikkuu hännässä kiinni.”
Aaltopentu huomasi isänsä pidättelevän mrrau-naurahdusta kun tämä kutsui hännän heilautuksella pentujaan luokseen. Tattipentukin ryömi pois makuusijaltaan turkki täynnä sammalsilppua ja kipitti sitten kiireen vilkkaa sisarensa vierelle. He seurasivat Kalmakuuta sammalverhon ohi auringonvalossa kylpevälle aukiolle, joka kuhisi kissoja enemmän kuin Aaltopentu osasi edes laskea. »Ovatko nämä kaikki todella minun klaanitovereitani?» hän ajatteli hämmästyksestä typertyneenä.
”Aaltopentu, katso tuota!” Hän yllättyi kuullessaan vierestään innostuksesta kimeän sirkutuksen, kun Tattipentu osoitti pienellä kuonollaan kohti tuoresaaliista koottua kasaa, jonka ympärillä parveili useampi kissa. »Tuoresaaliskasa.» Hänet valtasi uteliaisuus, joka ajoi hänen käpäliään vanhempia kissoja kohti. Kalmakuu kiirehti kuitenkin pysäyttämään hänet.
”Nuo kissat ovat juuri tulleet rajapartiosta ja ovat varmasti kamalan nälkäisiä ja kärttyisiä”, hän varoitti. ”Sitä paitsi teillä ei ole vielä mikään kiire tuoresaaliille. Saatte maistaa sitä sitten kun olette tarpeeksi vanhoja.”
Aaltopennun häntä valahti. ”Milloin me ollaan muka tarpeeksi vanhoja?” hän kysyi voimatta peitellä pettymystään. Hän olisi jo halunnut päästä maistamaan myyrää, ihan niin kuin Saukkopentu ja Sirpalepentukin.
”Kerron sitten”, Kalmakuu kehräsi ja kumartui koskettamaan tyttärensä korvaa kuonollaan lohdullisesti. Aaltopentu niiskaisi nenäänsä.
Toivuttuaan kirpaisevasta pettymyksen tunteesta hän tajusi vilkaista ympärilleen. Leiriä ympäröivät korkeat kiviseinät, joita vuorasi tuhti kerros sammalta. Aaltopentu alkoi vasta nyt hahmottaa, miten iso leiri oikeasti oli. Hän antoi uusien tuoksujen tulvahtaa nenäänsä ja kutkutella hänen valpastuvia aistejaan.
”Onko tuo puu?” hän kuuli Tattipennun kysyvän viereltään. Kalmakuu nyökkäsi ja lähti tassuttamaan kohti kaatunutta kuusta, joka lepäsi leirin pohjalla. Aaltopennun polkuanturoita kihelmöi jännityksestä. Puu oli aivan valtavan iso! Hän tiesi, että leirin ulkopuolella oli metsää, jossa kasvoi lisää puita. Hän yritti kuvitella, miltä pystyssä seisovat puut mahtoivat näyttää ja hämmästyi omaa kuvitelmaansa.
Aaltopentu seurasi isäänsä ja veljeään kuusen toiselle puolelle, josta kuului veden liplatusta. Hän näki veden laskeutuvan kiviseinän yli leirissä olevaan lampeen, joka pinta kimalteli auringossa. He juoksivat Tattipennun kanssa kilpaa lammelle. Aaltopentu kuuli Kalmakuun tömistelevän perässään.
”Älkää menkö liian lähelle tai saatatte tipahtaa sinne.” Isän äänessä oli käskevä sävy. Aaltopentu arveli kuulevansa siinä myös huolta.
”Ei mennä”, Tattipentu vakuutti. Hän seisoi vähän taaempana Aaltopennusta. Kollipentu ei uskaltanut tulla yhtään lähemmäksi vettä.
”Ei kai sinua vain pelota?” Aaltopentu härnäsi. ”Ei vesi sinua syö.”
”Kuulit kyllä, mitä Kalmakuu sanoi!” Tattipentu maukui silmät ammollaan. ”Sinne voi tipahtaa!”
”Mitä sitten?” Aaltopentua ärsytti, millainen nössö hänen veljensä oli. Vaikka isä sanoisikin jotakin, eihän hän aina voinut olla oikeassa. Ruostekukkakin oli uhkaillut heitä monilla asioilla, muttei ollut koskaan oikeasti toteuttanut niitä.
Hän kastoi etukäpälänsä vedessä ja roiski sitten siitä pisaroita Tattipennun päälle, joka kiljahti hädissään ja kompuroi kauemmaksi hänestä. Aaltopennun viikset väpättivät, kun hän katseli veljen kauhistunutta ilmettä. Jopa eloklaanilainen voittaisi tuon vinkujan taistelussa.
”Tuo ei ollut kivasti tehty.” Kalmakuun nauku sai Aaltopennun säpsähtämään yllätyksestä. Kolli oli ilmestynyt seisoskelemaan heidän viereensä sillä välin kun he olivat nahistelleet keskenään. ”Tattipentu on perhettäsi, eikä perhettä kohdella noin”, soturi naukaisi tuikeasti. Aaltopentu meni hämilleen. Eikö Kuolonklaanin kissojen kuulunutkaan olla ilkeitä ja pelättäviä sotureita, niin kuin Kaaostuho?
Hän heilautti korviaan ja tallusti veljensä luokse, joka katseli häntä epäluuloisesti. ”Anna anteeksi, Tattipentu. Ei ollut tarkoitus ärsyttää”, hän sanoi tarkoittaen sitä aidosti. Kalmakuun sanat olivat saaneet hänet miettimään.
”Ei se mitään”, Tattipentu vastasi hetken kuluttua ja väläytti sisarelleen ujon hymyn. ”Jatketaanko tutkimusretkeä?” hän kysyi heti perään. Aaltopentu nyökäytti päätään, ja he pinkaisivat Kalmakuun edeltä kartoittamaan lisää leirin tutkimattomia osia.
//Joku?
//1110 sanaa
