Aaltopentu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Mitä pidemmäksi yö ehti, sitä synkemmiksi heitä kohti venyvät ja kurottavat varjot muuttuivat. Aaltopentu tunsi vilunväristysten hiipivän selkärankaansa pitkin turkkinsa alla; vaikka kuutamo loi heidän polulleen valoa, ei hän voinut olla ajattelematta pimeyttä, joka kiertyi heidän ympärilleen paksuna ja tukahduttavana kuin leiriin vesiputouksesta pulppuavan lammen vesi.
Sulkavirtaa pimeys ei tuntunut kuitenkaan haittaavan; hän käveli eteenpäin tyynenä, askelet keveinä kuin höyhen. Aaltopentu yritti jäljitellä hänen liikkeitään, mutta se osoittautui yllättävän vaikeaksi, sillä Sulkavirralla oli paljon pidemmät jalat kuin hänellä.
Siellä täällä ympäri metsää oli isoja kiviä, joista yhden päällä Sulkavirta oli aiemmin pyörähtänyt, ehkä vain leveilläkseen. Aaltopentu kuitenkin oli ollut vaikuttunut soturin notkeudesta ja turkin alla värähtelevien lihasten voimasta; jonakin päivänä hän halusi olla yhtä vahva.
Hän yritti etsiä katseellaan vähän pienempää kiveä, jonka päälle olisi voinut yrittää kiipeämistä. Hän halusi näyttää Sulkavirralle, että hänkin osasi. Kun hän viimein löysi sopivan kokoisen, hän kiri raidallisen soturinaaraan ohitse ja loikki viimeiset askelet aina kiven juurelle saakka.
”Ole varovainen”, Sulkavirta maukui hänen takaansa, selvästi arvaten, mitä pentu aikoi yrittää. Aaltopentu ei vilkaissutkaan häneen päin, huiskaisi vain hännällään vähättelevästi ja keskittyi etsimään sopivinta kulmaa hypätä.
Kun hän viimein oli varma siitä, että pystyisi ehkä saamaan itsensä tuonne kiven päälle, hän koukisti lonkkansa, kuten oli nähnyt Sulkavirrankin tekevän ponnistaessaan, ja vapautti sitten niihin keräämänsä voiman.
Alkuun hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi lentänyt. Se oli mahtava tunne. Hänen ponnistuksestaan saama vauhtinsa tuntui riittävän kiidättämään hänet aina Kuolonklaanin reviirin toiselle puolelle asti.
”Varo!” Ilmeisesti se ei kuitenkaan ollut tarpeeksi: Sulkavirran äänen kuullessaan hän tajusi, ettei loikka ollutkaan ollut tarpeeksi hyvä. Hän mätkähti vasten kylmää, sammaleista kiveä ja tunsi alkavansa liukua alaspäin ja yritti estää itseään putoamasta upottamalla kyntensä siihen.
Juuri kun hänen heikko esityksensä oli saamassa ruman lopun, hän tunsi Sulkavirran työntävän päänsä holtittomasti heiluvien takajalkojensa alle ja auttamaan työntämään hänet ylös. Viime viiksenmitat hänen onnistui itse kavuta rosoista pintaa pitkin, kunnes hän seisoi hengästyneenä ja turkki jännittyneen pörrössä kiven huipulla.
Tuuli hönki kylmää ilmaa vasten hänen naamaansa ja kutitti hänen viiksiään. Hän katsahti alapuolellaan seisovaan Sulkavirtaan, joka katseli pentua suu hymyyn venyneenä. Aaltopentu röyhisti rintaansa ja vastasi soturittaren hymyyn.
”Katso, miten korkealla olen!” hän hihkaisi innostuksissaan ja heilutteli pörröistä häntäänsä. ”Olen melkein niin kuin sinä!” hän lisäsi silmät loistaen ja kuvitteli itselleen pidemmät jalat ja samanlaisen loven korvaan kuin Sulkavirralla.
//Sulka?
//375 sanaa
