Aaltosalama
Kirjoittaja: EmppuOmppu
”Niin on”, Aaltosalama vastasi hieman hajamielisesti, pystymättä siirtämään katsettaan isästään ja Pikkukaaoksesta. Kalmakuu oli viettänyt aikaa pienikokoisen naaraan seurassa epäilyttävän usein, ja Aaltosalama arveli heidän välillään olevan meneillään jotakin. Tietenkin hän halusi Kalmakuun olevan onnellinen, mutta hän ei voinut olla tuntematta pientä katkeruutta siitä, että Pikkukaaos oli nyt kollin rinnalla eikä Ruostekukka. Se oli pelkästään Eloklaanin syytä.
Aaltosalama oli niin kaukana kaksikosta, ettei kuullut heidän puhettaan, mutta hän huomasi, että Pikkukaaos näytti yhtäkkiä kovin huonovointiselta. Kalmakuu auttoi naaraan seisaalteen ja lähti taluttamaan tätä parantajan pesää kohti. Aaltosalama katsoi heidän peräänsä oranssit silmät viiruiksi kaventuneina. Hän halusi saada keskustella isänsä kanssa kahden kesken ja selvittää, mitä oli meneillään.
Illan tullen Aaltosalaman korviin kantautui uutinen siitä, että Pikkukaaos poiki parhaillaan pentutarhalla. Ilmoitus tuli punaturkkiselle naaraalle shokkina, mutta hänen ei ollut vaikea arvata, kuka pentujen isä oli.
Kalmakuu ramppasi pentutarhan edustalla edestakaisin hermostuneen oloisena. Pentutarhalta kuului aina välillä tuskallisen kuuloista mourunaa. Aaltosalama lähestyi isäänsä ärsyyntynyt ilme naamallaan.
”Uskoisin, että sinulla on jotakin selitettävää”, hän sivalsi seisahtuessaan kollin eteen ja katkaistessaan tämän levottoman liikehdinnän. Kalmakuu ei ilmeisesti ollut huomannut hänen tuloaan, sillä tämä näytti yllättyneeltä nähdessään tyttärensä.
”Pikkukaaos synnyttää”, kolli sanoi typertyneen oloisena. Aaltosalama katsoi häntä vihaisesti. Ilmeisesti Pikkukaaos oli ainoa ajatus hänen isänsä mielessä tällä hetkellä.
”Kyllä minä sen tiedän – ja totta vie myös kuulen! Ne ovat sinun pentujasi, eivätkö olekin?” naaras murahti ja luimisti korviaan uuden tuskanhuudon kajahtaessa ilmoille pentutarhasta. Kalmakuu sävähti ja vilkaisi pesän suuntaan kasvot huolesta jännittyneinä.
”Isä!” Aaltosalama ärähti saadakseen kollin huomion. Kalmakuun katse palasi takaisin punaruskeaan naaraaseen.
”Ovat ne”, hän vastasi hiljaa. Hän näytti empivän hetken, ennen kuin lisäsi: ”Pikkukaaos ja minä olemme kumppanit. Minun oli tarkoitus kertoa sinulle ja Tattitassulle, mutta en tiennyt, miten. Sinä suret yhä niin kovasti Ruostekukkaa, joten en tiennyt, miten toisin asian esille ilman, että se loukkaisi tunteitasi.”
Aaltosalama tuijotti isäänsä tyrmistyksestä mykkänä. Pikkukaaosko oli Kalmakuun uusi kumppani? Hänen teki mieli tiuskaista jotakin inhottavaa takaisin, mutta silloin Hehkuaskel työnsi päänsä ulos pesästä. He molemmat kääntyivät katsomaan parantajanaarasta valpastuneina.
”Haluatko tulla tervehtimään uusia pentujasi?” Hehkuaskel kysyi pilke silmäkulmassaan. Kalmakuun katse kirkastui, mutta sitten hän kääntyi jälleen katsomaan Aaltosalamaa, jonka sisällä kävi sellainen tunteiden myllerrys, että se tuntui repivän hänet kahtia.
”Tule mukaani”, Kalmakuu pyysi ja katsoi häntä anovasti. Aaltosalama halusi kieltäytyä ja kääntää kollille selkänsä, sillä koki tulleensa petetyksi. Kuitenkin jokin pieni ääni hänen sisällään kehotti häntä menemään tämän mukaan.
”Hyvä on”, hän vain murahti ja seurasi isäänsä ja Hehkuaskelta peremmälle pesään.
Pentutarhassa oli hämärää, ja hänen silmiltään meni hetki tottua, ennen kuin hän pystyi näkemään kunnolla ympärilleen. Pikkukaaoksen pieni hahmo makasi keskellä pesää olevalla sammalvuoteella. Tummanruskea kuningatar näytti lopen uupuneelta, mutta siitä huolimatta naaras tarmokkaasti pesi kahta pientä karvanyyttiä, jotka vääntelehtivät hänen vatsansa vieressä.
Aaltosalama katsoi kahta pentua hämmästyneenä. Hän ei ollut ikinä nähnyt niin pieniä pentuja! Toinen pennuista oli valkoinen, mutta sillä oli harmaat korvat. Toisen pennun tummanpunaruskea turkki oli puolestaan enemmän Kalmakuun näköinen.
”Valkoinen on naaras ja punaruskea kolli”, Hehkuaskel naukaisi ja osoitti puhuessaan pentuja hännällään. Hän siirsi katseensa Kalmakuuhun ja hymyili. ”Onneksi olkoon.”
Kalmakuu oli liian mykistynyt puhuakseen. Hän vain kyyristyi kumppaninsa viereen ja katsoi kahta pienokaista silmät loistaen.
Vaikka Aaltosalama ei enää yhtäkkiä tuntenutkaan vihaa ja katkeruutta isänsä uuden kumppanin vuoksi, hän ei silti saattanut katsella, kun kolli rupesi hellästi sukimaan Pikkukaaosta ja puhelemaan tälle, miten ylpeä tästä oli. Aaltosalama peruutti vähin äänin ulos pesästä ja jätti tuoreen perheen rauhaan.
”Maustepentu on valmis aloittamaan soturikoulutuksensa, ja tästä päivästä lähtien hänet tunnetaan Maustetassuna. Hänen mestarinaan toimikoon Latvaruusu.”
Aaltosalama seurasi Tattitassun viereltä uuden oppilaan nimitysmenoja. Kuten kuolonklaanilaisseremoniat yleensäkin, se oli varsin vaisu tapahtuma. Kun Maustetassu oli saanut tietää uuden mestarinsa, kissat hajaantuivat kuin näkymättömästä merkistä takaisin omiin puuhiinsa. Aaltosalama jäi istumaan Tattitassun viereen ja rupesi sukimaan turkkiaan.
”Pikkukaaoksen pennut ovat kuulemma avanneet jo silmänsä”, veli maukui yllättäen ja avasi keskustelun. Aaltosalama siloitti kyljessään olevan karvatupon ja käänsi sitten katseensa vaalean punaruskeaan kolliin.
”Jassoo.”
”Käytäisiinkö katsomassa heitä?” Ehdotus oli Tattitassulta varsin poikkeuksellinen. Kenties uudet sisaruspuolet kiinnostivat kollia enemmän kuin tämä kehtasi myöntää.
Aaltosalama kohautti vain lapojaan. Ei hänellä ollut mitään ajatusta vastaankaan. Oli kulunut jo melkein puoli kuuta siitä, kun Pikkukaaos oli synnyttänyt Sielupennun ja Höyhenpennun. Sen jälkeen Aaltosalama oli käynyt katsomassa uusia sisaruksiaan aina silloin tällöin, kun hänen isänsä ei sattunut olemaan paikalla. Hän ei kestänyt nähdä uutta perhettä koolla niin usein.
”Mennään sitten”, naaras murahti, nousi seisomaan ja venytti nopeasti selkäänsä. Hän tallusteli Tattitassu perässään pentutarhalle ja pujahti sisälle maidolta tuoksuvaan onkaloon.
”Hei, Pikkukaaos”, hän tervehti isänsä uutta puolisoa hieman tekaistu hymy kasvoillaan. Hän yritti parhaansa mukaan olla mukava naaraalle, sillä Ruostekukan kuolema ei loppujen lopuksi ollut hänen syytään.
Kuningatar kohotti päätään ja katsahti tulijoihin väsyneen näköisenä. ”Hei vain.” Naaras laski katseensa vatsansa vieressä nyhjöttäviin pentuihin ja nuolaisi näitä lempeästi päälaelle. ”Teille tuli vierailijoita.”
Sielupentu ja Höyhenpentu kääntelivät päitään hiukan hämmentyneen oloisena, kunnes huomasivat Aaltosalaman ja Tattitassun seisomassa vähän matkan päässä. Pentujen hölmistynyt tuijotus oli huvittavaa Aaltosalaman mielestä.
”Terve, pikkuiset”, hän naukaisi ja kyyristyi pienten karvapallojen tasolle. Hän tarkasteli heitä uteliaasti oransseilla silmillään. ”Minä olen teidän isosiskonne, Aaltosalama, ja tuo kolli tuossa vieressäni on teidän isoveljenne, Tattitassu.”
//Sielu ja Höyhen?
//827 sanaa
