Aaltosalama
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Aaltosalamasta tuntui siltä kuin hänen sydämensä läpi olisi isketty kynnet Varissulan ilmoittaessa, että tämän olisi parempi pysyä erossa hänestä jonkin aikaan. Hän yritti estää silmiään kostumasta kääntäessään päänsä poispäin ja murahtaessaan ääni vähän särähtäen kollille:
“Niin, ehkä on parempi, että pysyt kaukana minusta. Kenties kokonaan.” Toinen puoli hänestä olisi halunnut vuodattaa sydämensä kollille, kertoa tälle, miten hän ei oikeasti kestänyt olla erossa tästä. Mutta Varissulka oli tehnyt omat tunteensa selviksi – vika oli Aaltosalamassa, eikä hän voinut tehdä mitään muuttaakseen sitä. Olisi vain parempi, jos he jatkaisivat eri polkuja ja unohtaisivat kaiken yhdessä kokemansa.
Aaltosalama veti hiljaa henkeä, ja hän inhosi sitä, miten vapisevalta hengenveto kuulosti. Säälittävältä. Hän ei enää suostunutkaan vilkaisemaan Varissulan suuntaan, sillä tiesi, että jos olisi tehnyt niin, hän ei olisi pystynyt pitämään hataraa esitystään yllä pidempään ja kolli olisi nähnyt, millainen surkimus hän todellisuudessa oli.
Varissulan sanat kummittelivat Aaltosalaman päässä koko metsästyspartion ajan, eikä hän ollut onnistunut saamaan yhtäkään saalista kiinni. Epäonnistuminen ainoassa asiassa, jossa hänen olisi pitänyt olla hyvä, sai hänet tuntemaan olonsa entistä kurjemmaksi, ja paluumatkalla hän oli laahustanut joukon hännillä leiriin asti omiin synkkiin ajatuksiinsa unohtuneena.
Leirissä lannistunut soturitar oli yrittänyt livahtaa vähin äänin soturien pesään jatkamaan sisäistä mätänemistään, kun Pikkukaaos oli ottanut tämän kiinni aukion puolivälissä ja ilmoittanut, että Henkäystähti oli määrännyt hänet, Aaltosalaman ja Varissulan myöhemmin panttivankivahtiin kuuhuipusta eteenpäin. Sen kuuleminen oli saanut Aaltosalaman jalat miltei pettämään alta, mutta jotenkin hän oli onnistunut nyökäyttämään päätään vanhemmalle soturinaaraalle viestiäkseen kuulleensa tämän asian ja sen jälkeen astelemaan jotakuinkin arvokkaan näköisesti kaatuneen kuusen alla sijaitsevaan pesäänsä.
Hän oli lysähtänyt sammalille kuolemanväsyneenä, ja hänen oli täytynyt haudata kasvonsa häntänsä alle estääkseen muita näkemästä katkeria kyyneliä, jotka kastelivat hänen poskikarvansa.
Yö oli äänekkäämpi kuin Aaltosalama oli odottanut. Hän istui Pikkukaaoksen vieressä katse suunnattuna hämärään metsään. Viherlehden aikaan pimeä ei laskeutunut kunnolla, ja ilmakin oli miellyttävän lämpöinen. Siitä huolimatta Aaltosalamalla oli kylmä.
Hänen käpälänsä tuntuivat turrilta, melkein kuin jääpuikoilta. Hän oli yrittänyt unohtaa Varissulan läsnäolon, mutta se tuntui mahdottomalta. Kolli oli silti siinä, vain muutaman hännänmitan päässä – kuitenkin täysin saavuttamattomissa.
Oli onni, ettei sinä yönä tapahtunut mitään hälyttävää, sillä Aaltosalama ei tosiaankaan ollut valmiustilassa tai ylipäätään kykeneväinen toimimaan. Hänen päänsä löi tyhjää, ja hänen sisuksiaan kalvoi itkemisestä ontto tunne.
Auringon ensimmäisten säteiden pilkistäessä puiden takaa seuraava vahtivuoro saapui ottamaan paikkansa. Aaltosalama nousi kankeille käpälilleen ja lähti tassuttamaan Pikkukaaoksen perässä leiriin päin. Varissulka kulki jossain heidän takanaan.
//Varis?
