Aaltosalama
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Aaltosalama oli liian väsynyt sietääkseen Varissulan härnäämistä. Hänen olisi tehnyt mieli kääntyä ympäri ja antaa kollille sellainen opetus, jota tämä ei hevillä unohtaisi, mutta se olisi vienyt vain turhaan aikaa. Sen sijaan hän päättikin vastata tummaturkkisen soturin naljailuun hieman hienovaraisemmalla tavalla ja alkoi yllättäen hölkätä reipasta tahtia.
Hän kuuli Varissulan kompuroivan vähän askelissaan yllättävästä vauhdinmuutoksesta johtuen ja kiroavan vaimeasti ääneen. Aaltosalama tunsi omahyväisen virneen leviävän naamalleen.
”Töppöstä toisen eteen! En aio kantaa sinua loppumatkaa”, soturitar huikkasi selkänsä yli perässään tulevalle kollille matkien tämän ääntä. Hän ei aikonut jäädä odottamaan Varissulan vastaiskua, vaan jatkoi hölkkäämistä pysähtymättä.
Vähitellen alkoi tulla yhä hämärämpää, ja hirviöiden loistavat silmät näyttivät paljon uhkaavammilta kuin päivänvalossa. Kissat liikkuivat edelleen ojan pohjaa pitkin köpötellen, mikä alkoi pikkuhiljaa kyllästyttää Aaltosalamaa. Oja oli täynnä haisevia kaksijalkojen jätteitä ja rapalammikoita, joista jäi turkkiin inha haju. Häntä kuvotti pelkkä ajatus siitä, että joutuisi pesemään kielellään turkkinsa tämän retken jälkeen.
”Hei, katso!” Varissulan ääni sai Aaltosalaman ajatukset palaamaan takaisin nykyhetkeen. ”Olemme pian kotona!” kolli naukaisi selvästi huojentuneen kuuloisena.
Aaltosalama pysähtyi ja kääntyi katsomaan taakseen: Varissulka oli kavunnut penkereelle tähystämään. Aaltosalama loikki hänen luokseen ja katsoi samaan suuntaan kollin kanssa – ja toden totta, he olivat melkein kotona! Edessä avautui kaatuneiden puiden aukea, jonka jälkeen alkaisi nummi, jonka jälkeen he tulisivat metsään.
”Toivottavasti muut ovat olleet kovasti huolissaan, kun emme tulleetkaan takaisin metsästyspartiosta”, Aaltosalama tuhahti, mutta ei pystynyt estämään äänessään kuuluvaa hymyä. Hän oli vain iloinen, että he olisivat pian kotona ja hän pääsisi nukkumaan omiin sammaleisiinsa.
Kissat ylittivät Ukkospolun, kun hirviöitä ei kuulunut eikä näkynyt. He jatkoivat matkaa puolijuosten, sillä ajatus kotiin pääsemisestä ylitti jäseniä painavan väsymyksen.
Viimein he saapuivat metsään, jossa oli aivan hiljaista. He kävelivät loppumatkan leiriin, jossa heitä ei ollut harmi kyllä vastassa huolesta suunniltaan oleva joukko klaanitovereita, vaan yövartioon asetettu Kuuraturkki. Mustavalkoinen kolli silmäili heitä välinpitämättömän oloisesti, kun he raahautuivat leiriaukiolle turkit sottaisina ja uupuneen näköisinä.
Aaltosalama oli ensin aikeissa kävellä soturin ohi muina kissoina ja mennä suorinta tietä nukkumaan, mutta häntä vaivasi, miten soturi ei osoittanut minkäänlaista kiinnostusta heidän paluutaan kohtaan.
”Kai sinä tajuat, että me olimme kadoksissa koko päivän?” hän kysyi terävästi ja seisahtui kollin eteen häntä vispaten. Kuuraturkki vain tuijotti häntä. ”Lähetettiinkö meidän peräämme edes etsintäpartiota?” punaruskea naaras jatkoi tivaamista.
Kuuraturkki kohautti lapojaan. ”Mistä minä tietäisin. Siinähän te nyt kuitenkin olette, joten mitä sitä suotta meuhkaamaan”, kolli totesi kylmähermoisesti, eikä osoittanut minkäänlaisia empatian merkkejä kaksikkoa kohtaan. Aaltosalama oli tyrmistynyt.
”Typeryksiä koko sakki!” hän puuskahti kiukuissaan ja marssi tämän ja tilannetta seuraamaan jääneen Varissulan ohi kaatuneelle kuuselle, jonka alla soturit nukkuivat.
Hän käveli omalle vuotelleen ärtyneenä ja rojahti pitkäkseen. Hän ei voinut käsittää, miten kukaan ei ollut lähtenyt heidän peräänsä. Aivan järjetöntä!
Kiukusta puhisten naaras suki turkkiaan vähän puhtaammaksi, kunnes lopulta väsymys vei voiton ja hän nukahti yllättäen.
Siitä oli kulunut jo lähes kuu, kun Aaltosalama ja Varissulka olivat jääneet kaksijalkojen ansaan. Tapausta seuranneena aamuna he olivat raportoineet asiasta Punatähdelle, joka oli luvannut lähettää kissoja etsimään lisää mahdollisia ansoja reviiriltä ja merkitsemään ne, jotta kukaan ei erehdyksissä menisi niiden sisään.
Täydenkuun kokoontuminenkin oli ehtinyt olla noin puoli kuuta sitten, ja Aaltosalama oli päässyt mukaan. Myös Varissulka oli ollut mukana kokoontumisessa, mikä ei yksinään riittänyt hämmentämään naarasta, mutta heidän yhteisen ”seikkailunsa” jälkeen soturitar oli alkanut näkemään tummaturkkista kollia kaikkialla. Tänäänkin heidät oli laitettu samaan partioon – ketunläjät!
Aaltosalama istuskeli aukiolla odottelemassa muuta partiota saapuvaksi. Hänen itsensä ja Varissulan lisäksi mukaan oli määrä tulla ainakin Liekkimyrsky, Keltapilke sekä itse Henkäysvarjo. Varapäällikön kanssa partioiminen oli suuri kunnia!
Lähestyvien askelten äänestä Aaltosalama osasi kääntää katseensa Varissulan suuntaan. Soturitar silmäili tuota ilmeettömästi, mutta nyökkäsi sitten tervehdykseksi. Varissulka oli Henkäysvarjon poika, eikä naaras voinut olla tuntematta pientä kateutta siitä. Varissulka kuului yhteen ehkä Kuolonklaanin parhaimmista suvuista, ja siitä huolimatta hän oli tuollainen tollo. Luonnonvalinta oli julma.
//Varis?
