Aaltosalama
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Yrttien tuoksu vyöryi Aaltosalaman ylitse hyökyaallon lailla hänen astuessaan kahden kiven välissä olevaan koloon, jossa parantajat pitivät pesäänsä. Varissulka oli joutunut lähtemään partioon hänen sijastaan, sillä hänen vointinsa oli yhtäkkiä muuttunut hyvin hankalaksi. Hän toivoi Hehkuaskelen tai Sumutuulen voivan kertoa hänelle, mikä häntä vaivasi, tai edes antavan joitakin yrttejä helpottamaan hänen oloaan.
“Hehkuaskel?” punaturkkinen naaras huhuili astellessaan peremmälle sairasaukiolla, jossa oli jopa vähän ruuhkaa. Joitakin päiviä sitten parantajien luokse tuodun Rapakynnen lisäksi toipilaana olivat Pyräkkäpiru ja Tuiskupentu. Toivottavasti parantajat eivät olleet liian kiireisiä nykyisten potilaidensa kanssa.
“Aaltosalama?” Hämärässä välähti silmäpari, ja varjoihin sulautuva pikimusta parantajanaaras tupsahti ulos varastostaan. Tämä tassutti soturin luokse, samalla nuuhkien hänen suuntaansa kuin yrittäen arvata, oliko hän kenties sairaana tai loukkaantunut. Ilmeisesti parantaja ei saanut nuuhkimalla kaipaamiaan tietoja selville, sillä seuraavaksi tämä kysyi: “Onko jokin vialla?”
Aaltosalama nyökkäsi ensin epäröityään parin silmänräpäyksen ajan. “En vain osaa sanoa, mikä”, hän maukui turhautuneena ja siirteli painoaan tassulta toiselle. Ennen kuin paeantaja ehti esittää lisäkysymyksiä, hän ryhtyi latelemaan oireitaan: “Päässäni pörisee kuin siellä olisi mehiläisiä. Minulla on ihan kamalan levoton olo, ja tuntuu siltä kuin olisin tulessa joka kerta kun pysähdyn. Sen lisäksi alavatsassani tuntuu inhottavaa tykytystä!”
Hehkuaskel kallisti aavistuksen päätään sivulle ja hänen aivorattaansa näyttivät tekevän kovasti töitä. Ei mennyt kauaakaan, kun parantaja pyysi soturitarta käymään kyljelleen läheiselle tyhjälle vuoteelle. Aaltosalama teki kuten käskettiin, vaikka hän ei olisi millään malttanut asettua maaten.
Hän tunsi Hehkuaskelen viiksien kutittavan vatsanaluettaan naaraan kumartuessa lähemmäksi. Parantaja tunnusteli viileillä polkuanturoillaan hänen alavatsansa seutua. Kuumissaan olevasta Aaltosalamasta kosketus tuntui ihan jäältä.
Kohta Hehkuaskel nosti katseensa ja siirsi sen hymyillen häneen. “Onneksi olkoon, Aaltosalama, näyttää siltä, että sinulle ja Varissulalle on tulossa perheenlisäystä”, parantaja kehräsi.
Aaltosalama haukkasi henkeä hämmästyneenä. Hän kierähti vatsalleen ja jäi tuijottamaan parantajaa kuin ei olisi voinut uskoa kuulemaansa. “Ihanko oikeasti?” hän henkäisi voimatta peitellä kasvavaa innostustaan.
Hehkuaskel nyökytteli. “Turvonneet ja punoittavat nisät viimeistään paljastivat sen.”
Punertava soturitar oli uutisesta niin haltioissaan, että hädin tuskin tajusi panna merkille äkillisesti voimistunutta pihinää erään sairasaukion vuoteen suunnasta. Sumutuuli riensi heidän ohitseen Rapakynnen luokse, jonka hengitys oli hyvin pinnallista.
“Selviääkö hän?” Aaltosalama kysyi Hehkuaskelelta palattuaan takaisin maanpinnalle pilvilinnoista.
“Vain Pimeyden Metsä yksin tietää”, parantaja pudisti vakavana päätään. Sitten hän kääntyi katsomaan Aaltosalamaa lempeämmin: “Tiineytesi vaikuttaisi olevan vasta alkuvaiheessa, joten sinulla ei ole kiire siirtyä pentutarhalle vielä ainakaan seuraavaan kuuhun. Olisi kuitenkin hyvä jos kävisit tarkastuksessa viimeistään neljänneskuun päästä.”
“Tietysti”, Aaltosalama nyökytteli rivakasti noustessaan seisomaan. “Kiitos, Hehkuaskel.” Hän kurkotti koskettamaan parantajan nenää omallaan, ennen kuin kipitti takaisin aukiolle huomattavasti kevyemmin askelin.
Hänestä ja Varissulasta tulisi viimein vanhempia!
Parantajakäynnin jälkeen hän oli automaattisesti ollut aikeissa suunnata kumppaninsa luokse kertomaan ilouutiset, kunnes oli muistanut tämän lähteneen hänen sijastaan partioon. Seuraavaksi hän oli yrittänyt etsiä parasta ystäväänsä, Sulkavirtaa, mutta tämäkään ei ollut leirissä juuri sillä hetkellä.
Hän olisi halunnut päästä julistamaan tätä ilosanomaa rakkaimmille kissoilleen saman tien, mutta se joutui selvästi odottamaan. Niinpä pyörittyään hetken toimettomana aukiolla hän livahti soturien pesään ja käpertyi hänen ja Varissulan yhteiselle nukkumapaikalle odottamaan.
Jossain vaiheessa hänen oli täytynyt nukahtaa, sillä seuraavassa hetkessä hän näki unta hänen ja Varissulan yhteisestä perheestä, joka olisi parin kuun päästä vihdoin ja viimein täyttä totta.
Unessa hän istuskeli pentutarhan edustalla ja katseli ylpeänä heidän jälkikasvujensa leikkivän keskenään. Pienokaiset olivat perineet heidän molempien parhaimmat puolet. Aaltosalaman kurkussa hyrisi onnellinen kehräys, kun yksi pennuista irtaantui leikistä ja tepasteli hänen luokseen raahaten mukanaan pentuun nähden valtaisaa oravaa. Aaltosalama ei kyseenalaistanut hetkeäkään sitä, etteikö hänen pentunsa ollut itse napannut sitä.
“Katso, mitä minä sain kiinni!” pikkukissa kimitti tohkeissaan. “Nappasin sen sinulle, emo!”
“Se on hieno saalis”, hän kehui pienokaista ja kumartui koskettamaan nenällään tämän päälakea.
“Emo! Emo, katso!” kuului innostunut vinkaisu vähän matkan päästä, ja kun hän nosti katseensa, hän näki yhden pennuista viilettävän pitkin aukiota kuin irti päässyt salama.
Kolmas pentu puolestaan paini mäyrää vastaan aukion keskustassa. Pentu oli selvästi niskan päällä, eikä suuri petoeläin voinut kuin alistua kohtaalonsa. Aaltosalaman sydäntä lämmitti nähdä, miten taitava taistelija hänen pienokaisensa oli. Tullut aivan isäänsä.
“Hei”, pehmeä naukaisu sai Aaltosalaman katseen kääntymään Varissulkaan, joka oli ilmestynyt hänen viereensä istumaan. Kollin katse sai perhoset lepattelemaan hänen vatsassaan.
“Hei vain”, hän vastasi leikkisästi ja nuolaisi kumppaninsa poskea. Varissulan häntä kietoutui hänen häntänsä ympärille. Aaltosalama ei voinut lakata hymyilemästä.
Mikään ei voisi rikkoa tätä täydellistä het-…
“Sumutuuli! Tule äkkiä tänne!” Aaltosalaman silmät räpsähtivät auki hätääntyneet naukaisun kiiriessä hänen korviinsa. Hetkessä naaras oli pompannut jaloilleen ja sännännyt soturien pesän suuaukolle.
Hänen päänsä kääntyili kuin pöllöllä, kun hän yritti selvittää unen jäljiltä sekavia ajatuksiaan. Pian hän osasi paikantaa äänen olleen peräisin parantajan pesän suunnalta. Uteliaisuus oli liian suuri, eikä hän voinut estää käpäliään kuljettamasta itseään lähemmäksi kiihtynyttä puheensorinaa.
Ulkona oli tullut hämärää sillä välin, kun hän oli ollut nokosilla, mutta vasta satanut lumi sai leirin näyttämään vähemmän synkältä. Aaltosalama nosteli tassujaan tuntiessaan kylmän pistelevän niitä. Hän kuitenkin yritti pitää askelensa niin kevyinä kuin mahdollista, sillä ei tahtonut jäädä kiinni salakuuntelusta.
Kivenkolosta kuului hetken verran omituista ääntä, joka jäi osittain Hehkuaskelen ja Sumutuulen naukaisujen alle. Yhtäkkiä tuli aivan hiljaista, eikä pesästä kuulunut enää minkäänlaista ääntä. Lopulta joku – äänestä päätellen Pyräkkäpiru – rikkoi hiljaisuuden kysymällä hädin tuskin kuuluvalla äänellä:
“Onko hän kuollut?”
Hetken hiljaisuus. Sitten Hehkuaskelen ääni vastasi: “Hän on nyt Pimeyden Metsän luona.”
Aaltosalaman sydän jätti lyönnin välistä, kunnes se alkoi hakata lujempaa. Hän aavisti heidän puhuvan Rapakynnestä, joka oli joutunut virumaan sairasaukiolla jo muutaman päivän ajan saatuaan jonkin taudin. Iäkäs, sokea naaras oli ollut niin huonossa kunnossa, että toisaalta ei ollut ihmekään, että esi-isät olivat kutsuneet tämän jo luokseen. Aaltosalama painoi hetkeksi päänsä ja toivotti mielessään hyvää matkaa klaanitoverilleen, ennen kuin hivuttautui vähin äänin kauemmaksi pesän luota.
Kalmakuu lähestyi tytärtään soturien pesässä. Aaltosalama oli palannut takaisin vuoteeseensa odottamaan kumppaniaan ja Sulkavirtaa. Hän kosketti isänsä kanssa neniä lyhyiden tervehdysnaukaisujen kera.
“Rapakynsi kuoli”, punaruskea kolli kertoi haikean kuuloisena.
“Niin minä kuulin”, Aaltosalama vastasi ja nousi istumaan. Hän kietaisi häntänsä etukäpäliensä ympärille.
“Hän palveli klaaniaan hyvin”, Kalmakuu maukui, johon Aaltosalama nyökytteli päätään ollen samaa mieltä. Rapakynsi oli ollut Punatähden puoliso ja arvostettu soturi.
Hän pohti, olisiko kertonut pentu-uutisista isälleen jo nyt, mutta tuli siihen tulokseen, että halusi kertoa asiasta ensin Varissulalle ja Sulkavirralle ennen muita.
“Kuinka olet jaksellut?” isä kysyi yllättäen. Kollin vihertävän ruskeat silmät tutkivat häntä hieman huolestuneen oloisesti. “Kuulin sinun käyneen tänään parantajan pesällä.”
Aaltosalama räpytteli silmiään yllättyneenä. Kuka siitä oli kertonut soturille? Hehkuaskelko? Vaiko partioista jakovastuussa ollut Pimentovarjo? Oli kuka tahansa, Kalmakuu ei vaikuttanut olevan tietoinen pentuasiasta.
“Ei se mitään ollut, vatsanpuruja vain”, hän valehteli sulavasti, vaikka se tuntui vähän inhottavalta. Hän tiesi, miten innoissaan hänen isänsä olisi, jahka saisi kuulla saavansa pennunpentuja.
“Se on huojentavaa kuulla”, Kalmakuu hymyili. Soturi istahti hänen viereensä, eikä Aaltosalamalla ollut mitään sitä vastaan. “On ilo nähdä, miten vahvoja ja hienoja kissoja pennuistani on kasvanut. Olen sinusta erittäin ylpeä, Aaltosalama.”
Aaltosalaman korvia kuumotteli kehuista, mutta hän soi isälleen kainon hymyn. “Kiitos, isä. Se on täysin sinun ja emon ansiota.” Yhtäkkiä hän tuli kovin surulliseksi, kun hän tajusi, että Ruostekukka ei tulisi näkemään pennunpentujaan.
“Hänkin on varmasti sinusta hyvin ylpeä”, Kalmakuu naukui rakastavasti ja sipaisi hännällään tyttärensä selkää.
“Minulla on häntä ikävä”, Aaltosalama kuiskasi hiljaa. Hänen äänensä oli kaipuusta käheä. “Niin kamala ikävä.”
“Tiedän sen.” Kalmakuu painoi leukansa hetkeksi hänen päälaelleen. Aaltosalama ummisti silmänsä ja painautui isänsä turkkia vasten, hakien tästä lohtua.
He istuivat siinä hetken hiljaa, kunnes Aaltosalama irrottautui, hieraisi vaivihkaa silmiään tassullaan ja katsahti sitten isäänsä. “Sattuisitko tietämään, missä Sulkavirta on? Minulla on hänelle asiaa”, hän sanoi.
“Hän oli kanssani samassa partiossa ja taisi jäädä aukiolle istuskelemaan, kun palasimme”, Kalmakuu muisteli.
Aaltosalaman ilme kirkastui – vihdoinkin! “Kiitos”, hän kiirehti naukumaan isälleen hypätessään tassuilleen äkkiä. “Olet rakas.” Hän hyvästeli tämän nopeasti, ennen kuin riensi aukiolle.
Ja siellähän naaras toden totta oli! Aaltosalama lähti tassuttamaan raidallista naarasta kohti jännitys tassujaan pitkin säkenöiden. Sulkavirta huomasi hänet lähes heti ja tervehti häntä iloisesti. Aaltosalama kävi istumaan tämän viereen.
Hän ei malttanut päästä kertomaan pentu-uutisista ystävälleen. Hän koki kuitenkin tarpeelliseksi kertoa Rapakynnen menehtymisestä ensin.
Sulkavirta nosti katseensa taivaalle uutisen kuultuaan. Sitten hän huomautti, että ainakaan klaaninvanhimman ei tarvinnut enää kärsiä, mihin Aaltosalama nyökytteli hiljaa päätään. Hänkin oli nostanut katseensa taivaalle odottaessaan sopivaa hetkeä ottaa iloisempi uutinen puheeksi.
Hänen ystävänsä ehti kuitenkin ensin ryhtyessään kyselemään hänen kuulumisiaan. Ja siinä se oli – täydellinen hetki. Hän antoi katseensa valua taivaalta takaisin Sulkavirtaan, joka oli kääntynyt katsomaan häneen päin.
Aaltosalama oli niin täpinöissään, että hänen oli vaikea muotoilla asiaansa sanoiksi. Lopulta hän päätyi kertomaan aamupäivän tapahtumista hyvin yksityiskohtaisesti päästäkseen todelliseen asiaan: “Minulla on mennyt ihan hyvin. Paitsi tänä aamuna minulla oli hyvin kummallinen olo. Olimme lähdössä Varissulan kanssa metsälle, mutta en pystynyt yhtään keskittymään siihen, mitä olimme tekemässä. Ja sitten yhtäkkiä huomasin, että minulla on aivan kamala nälkä! Niinpä me palasimme leiriin ja söimme aamiaista. Nälkäni oli niin suuri, että olisin varmasti voinut syödä yksin koko tuoresaaliskasan tyhjäksi.
Omituinen olo ei kuitenkaan kadonnut mihinkään, päinvastoin. Varissulkankin tuumasi, että minun olisi hyvä käydä Hehkuaskelen luona, joten niin minä sitten menin parantajan pesälle, jossa Hehkuaskel tutki minut. Ja et ikinä arvaa, mitä hän minulle sanoi…” Aaltosalama piti pienen paussin eikä voinut piilotella naamalleen pyrkivää leveää hymyä, ennen kuin lopulta paljasti: “Hän sanoi, että minä odotan pentuja! Voitko kuvitella? Minä ja Varissulka aloimme olla jo huolissamme, sillä parin kuun yrityksistä huolimatta en ole tullut tiineeksi, mutta Pimeyden Metsä on viimein vastannut rukouksiimme!”
//Suklaa?
