Aaltosalama
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Aaltosalama oli päätynyt metsästyspartioon Pikkukaaoksen, Lehtituulen ja Varissulan kanssa. Pikkukaaos oli saanut kerrassaan loistavan idean jakaantua pareihin, ja tietysti Aaltosalama joutui saalistamaan juuri Varissulan kanssa. Kolli oli hänelle tuttu oppilasajoilta, mutta ei häntä ystäväksi voinut kutsua – hyvä jos edes tuttavaksi. He olivat olleet samassa joukkueessa Hiirenkorvan alun harjoitusten aikaan viime vuonna, mutta tuskin heistä kummallekaan oli jäänyt siitä mitään erityisen hienoja muistoja.
”No, eiköhän mennä”, Varissulka tokaisi, kun Pikkukaaos ja Lehtituuli olivat menneet jo menojaan. Aaltosalama katsahti kolliin hännänpää hieman närkästyneesti vääntyillen. ”Ehkä voimme kilpailla siitä, kumpi saa enemmän saalista, jos vaikka aika kuluisi nopeammin. Vai pelkäätkö, että häviät?”
”Enpä tiedä”, Aaltosalama maukui mietteliäästi. Hän katsoi Varissulkaa arvioiden, ja samalla hänen kasvoilleen levisi pieni virne. ”Pelkäätkö sinä, että minä voitan?”
Antamatta kollille aikaa vastata hän syöksähti metsikön suuntaan niin, että lumi pöllysi. Pieni kisailu silloin tällöin ei tehnyt pahaa kellekään. Kävipä kummin tahansa, voitti tai hävisi, aina oli parantamisen varaa – mutta tietenkin Aaltosalama mieluiten voitti.
Kun Aaltosalama oli ehtinyt syvemmälle metsikköön, hän rupesi etsimään ilmasta tuoreita hajuja. Hän kuuli Varissulan liikkuvan jossain lähistöllä, mutta ei välittänyt tästä. Hänen ainoa tehtävänsä oli saada enemmän saalista kuin ylimielisen oloinen klaanitoverinsa, ja sen hän aikoi myös tehdä.
Yhtäkkiä tuuli kuljetti punaturkkisen naaraan nenään tuoreen jäniksen hajun. Hetkeä myöhemmin häntä päin ryntäsi vauhkoontunut jänis, joka kaarsi saman tien poispäin hänet huomatessaan. Vaistot saivat Aaltosalaman pinkaisemaan eläimen perään ennen kuin naaras ehti edes harkita asiaa.
Pujotellen kitukasvuisten puiden ja kuusen oksien välissä Aaltosalama pysytteli tiiviisti jäniksen kintereillä. Sillä tosin oli häneen nähden huomattava välimatka, mutta soturitar ei aikonut luovuttaa. Hän oli juuri saavuttamassa pakenevaa eläintä, kun jokin törmäsi häneen. Yllättyneenä ulahtaen Aaltosalama lensi nurin lumihankeen ja tunsi samalla, miten jonkun toisen paino tömähti hänen päälleen.
Hän syljeskeli lunta ulos suustaan ja työnsi päälleen tulleen toisen kissan pois. Ei ollut vaikea arvata, kuka oli päätynyt jahtaamaan samaa eläintä hänen kanssaan.
”Minä jahtasin sitä jänistä!” Aaltosalama sihahti äkämystyneenä Varissulalle, joka kömpi parhaillaan pystyyn. Kollin tumma turkki oli valkoisen lumen peitossa.
”Niin minäkin”, soturi napautti takaisin.
Aaltosalama oli aikeissa jatkaa valitustaan, kun yhtäkkiä hänen nenäänsä leijaili toinen kutkuttava tuoksu. Ilmeisesti myös Varissulka oli haistanut sen, sillä kolli oli kohottanut kuononsa ilmaan ja laajenteli sieraimiaan haistellessaan.
”Tämän minä nappaan”, Aaltosalama uhosi ja lähti hajun suuntaan. Varissulka ei selvästikään aikonut antaa tilaisuuden karata käpälistään, vaan hän syöksyi samaan suuntaan naaraan kanssa.
Toisiaan kirittäen kaksikko juoksi hajun perässä vähän matkaa. Sitten heidän edessään avautui kissanmentävä lumiluola, jonka ympärillä oli havunoksia. Kilpailuhengen pauloissa Aaltosalama ei jäänyt epäröimään sujahtaessaan Varissulan ohi luolaan lihan hajun johdattelemana. Hän kuitenkin tunsi, että kolli seurasi heti hänen kintereillään.
Samassa heidän takaansa kuului kova napsahtava ääni, ja lumiluolan suuaukko oli teljetty.
//Varis?
//433 sanaa
