Aaltosalama
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Henkäystähden valtaannousun jälkeen asiat olivat muuttuneet ripeästi. Ensin kolli kertoi saaneensa Pimeyden Metsältä ennustuksen, jossa varoitettiin erakkoverisestä, joka tulisi tuhoamaan Kuolonklaanin. Koska ei ollut varmaa, kuka tämä erakkoverinen petturi oli, päällikkö oli asettanut uusia sääntöjä koskien kaikkia klaanin erakkoperimäisiä kissoja: Kukaan erakkoverinen ei saanut poistua leiristä ilman puhdasveristä, johtaa partioita tai kouluttaa oppilaita. Aaltosalaman mielestä säännöt olivat ihan kohtuulliset, kun otettiin huomioon, että vaakalaudalla oli Kuolonklaanin tulevaisuus.
Uudet säännöt eivät olleet kuitenkaan kaikkien mieleen. Toivetassu oli karannut partion aikana ja jäänyt hirviön alle. Oppilaan isä, Mäyräkynsi, oli syyttänyt poikansa traagisesta kohtalosta Henkäystähteä ja arvostellut julkisesti tämän kykyjä toimia päällikkönä, minkä seurauksena Henkäystähti oli tappanut soturin kaikkien nähden aukiolla. Mäyräkynnen kuolema oli puolestaan johtanut Orvokkisydämen, kollin kumppanin ja Toivetassun emon, karkaamiseen, eikä valko-mustapilkkuista naarasta oltu nähty sen koommin.
Eikä siinä vielä kaikki: Sulkavirta oli palannut takaisin klaaniin kaikkien näiden kuiden jälkeen. Soturin paluu oli herättänyt Aaltosalamassa ristiriitaisia tunteita. Vaikka hän oli kaivannut kovasti parasta ystäväänsä, ei hän silti ollut vielä antanut tälle anteeksi sitä, miten tämä oli aivan varoittamatta ja hyvästejä sanomatta lähtenyt Kuolonklaanista sillä välin, kun hän itse oli ollut Varissulan kanssa jumissa kaksijalan ansassa.
Sulkavirta oli Aaltosalaman yllätykseksi odottanut pentuja, ja se oli saanut punaruskean soturin pohtimaan, oliko hänen ystävänsä lähtenyt klaanista jonkin erakon vuoksi. Harmaanruskea naaras oli useaan otteeseen yrittänyt lähestyä häntä, mutta Aaltosalama oli aina taitavasti onnistunut livahtamaan tämän ulottumattomiin – hän ei ollut vielä valmis antamaan anteeksi.
Yhtenä päivänä Aaltosalama oli ollut sukimassa turkkiaan leirin reunalla, kun Sulkavirta oli äkisti lyyhistynyt maahan lähellä pentutarhaa ja alkanut valittaa kivusta. Aaltosalama aavisteli, että jokin oli vinossa, eikä epäröinyt hetkeäkään rynnätessään kuningattaren avuksi. Pentutarhalta avunhuudon valpastuttama Mäntyviiksi tuli myös apuun, ja yhdessä he veivät Sulkavirran parantajan pesälle.
Tehtyään velvollisuutensa klaanitoverina ja vietyään naaraan parantajan huomaan, Aaltosalama olisi ollut vapaa lähtemään. Hän ei kuitenkaan kyennyt jättämään ystäväänsä tässä tilassa. Niinpä hän pysyi paikalla koko synnytyksen ajan ja auttoi Hehkuaskelta sen minkä osasi.
Huoli pusersi soturittaren sydäntä kasaan, kun yksi toisensa jälkeen pennut syntyivät kuolleina. Sulkavirran takapään alle oli kertynyt verilammikko, ja Aaltosalama pelkäsi, että tämä kuolisi vielä verenhukkaan.
Yksi pennuista oli kuitenkin elossa. Aaltosalama nuoli sitä tarmokkaasti, yritti saada pikkuruisen pennun hengittämään omilla keuhkoillaan. Hän huokaisi helpotuksesta, kun pentu liikahti ja päästi pienen inahduksen, hartaasti odotetun elonmerkin.
Kun tilanne oli rauhoittunut ja selvinnyt pentu oli saatu silminnähden voipuneen emonsa luo, Aaltosalama poistui paikalta.
Sulkavirran poikimisesta oli kulunut kolme päivää. Aaltosalama oli kuullut, että henkiin jäänyt pentu oli nimetty Lokkipennuksi. Punaruskea naaras ei ollut käynyt katsomassa pentua eikä sen koommin Sulkavirtaakaan synnytyksen jälkeen, mutta tällä kertaa ei siksi, että olisi yhä vihoitellut ystävälleen. Hän oli vihainen itselleen, koska oli ollut niin ankara naaraalle eikä ollut antanut tälle tilaisuutta selittää, miksi oli lähtenyt sillä tavalla.
”Aaltosalama, Sulkavirta haluaa nähdä sinut.” Hämylilja oli ilmestynyt jostakin aukiolla ajatuksissaan nyhjöttäneen Aaltosalaman eteen. Sen sanottuaan kilpikonnalaikukas naaras oli lähtenyt raahustamaan takaisin pentutarhalle.
Aaltosalama nousi hieman epäröiden ylös ja seurasi vanhimman perässä kahden kiven välissä olevaan pesään. Hän erotti Sulkavirran hahmon pesän perällä ja lähestyi tätä nytkyttäen häntäänsä hermostuneesti. Kun hän pääsi ystävänsä luo, hän katsahti tämän vatsan vieressä nukkuvaan harmaavalkoiseen Lokkipentuun.
”Kuinka Lokkipentu jakselee?” hän kysyi hiljaa. Hänellä oli niin paljon puhuttavaa Sulkavirran kanssa, mutta juuri nyt hän ei kyennyt muuhun kuin tiedustelemaan pennun vointia.
//Sulka?
