Aaltosalama
Kirjoittaja: EmppuOmppu
//TAISTELUTARINA (408 sanaa = 4TaP)
Aaltosalaman tajunta häilyi todellisuuden rajamailla. Varissulan syöksyttyä urhoollisesti hänen avukseen kahta eloklaanilaista vastaan, hän oli hetken ajan tuntenut helpotusta. Sitten aiemmin hänen jalkaansa hampaansa iskenyt soturi olikin yllättäen hyökännyt hänen kaulaansa kohti Varissulan taistellessa vähän matkan päässä tämän toverin kanssa, ja Aaltosalama oli taas saanut kamppailla henkensä puolesta.
Vaikka hän kuinka kynsi, potki ja raateli, sillä ei tuntunut olevan kummoista vaikutusta eloklaanilaiseen, joka jatkoi itsepintaisesti hyökkäyksiään. Lopulta kissan onnistui saada ote hänen kaulastaan, ja Aaltosalama kakoi kauhistuneena samalla kun yritti työntää tätä etutassuillaan kauemmaksi.
Punaruskean soturittaren näkökenttä muuttui sumeaksi, ja elämä vilisi hänen silmissään. Hän pelkäsi tämän olevan loppu, mutta eritoten hän pelkäsi sitä, ettei näkisi enää Varissulkaa. Hänellä oli liian paljon keskeneräisiä asioita elävien parissa, ettei hän ollut vielä valmis liittymään esi-isiensä joukkoon. Hän halusi kerrankin elää.
Jotakin märkää tipahti hänen kuonolleen. Naaras räpäytti silmänsä auki, eikä ensin tiennyt, missä oli, ennen kuin näki Hehkuaskelen tutut kasvot. Hän ei ollut enää aukiolla taistelussa vaan parantajan luona jossain päin metsää. Parantajanaaras roikotti vettä tippuvaa sammalmyttyä hänen yllään.
”Sinä heräsit!” Hehkuaskel kuulosti yllättyneeltä, ja se sai Aaltosalaman epäilemään, kuinka kauan hän oikein oli ollut tajuttomana. Oliko taistelu jo ohi? Entä missä Varissulka oli?
Hän yritti nostaa päätään, mutta vihlaiseva kipu kaulassa pakotti hänet laskemaan sen heti takaisin. Hänen mieleensä alkoi palautua vähitellen kuvia taistelusta ja kahdesta eloklaanilaiskollista, jotka olivat saaneet ahdistettua hänet nurkkaan. Sitten Varissulka oli tullut auttamaan häntä, ja hän oli joutunut taistelemaan yksin toista niistä eloklaanilaisista vastaan, ja sen jälkeen kaikki oli pimennyt. Varissulka oli jäänyt taistelemaan yksin kahta soturia vastaan, mutta hänen oli täytynyt selviytyä. Kuka muukaan olisi voinut tuoda hänet Hehkuaskeleen luo?
Tiedottomuus soturin kohtalosta poltteli häntä niin kovin, ettei hän kyennyt pysymään paikallaan pitkään. Välittämättä kaulassaan vihlovasta kivusta hän nosti päätään ja katseli ympärilleen varvikossa, jossa makasi muitakin loukkaantuneita. Hänen silmiinsä osui tummanharmaa karvakasa vähän matkan päässä, ja hän tunnisti sen oitis Varissulaksi.
”Varissulka!” Hän tunsi sydämen hyppäävän kurkkuunsa, ja hän yritti epätoivoisesti mönkiä lähemmäksi kyljellään makaavaa soturia. Kollin turkki oli rähjääntynyt ja veren peitossa, mutta hänen hengityksen tahtiin kohoileva kylkensä kertoi hänen olevan vielä elossa.
”Varissulka”, Aaltosalama kumartui huolestuneena soturin pään yläpuolelle. Varissulan silmät olivat kiinni. Hän nielaisi ja tuuppasi hellästi kuonollaan kollin leukaa. ”Hei hiirenaivo, herätys.” Ei mitään. ”Uskallakin jättää minut tällä tavalla. Olet piinannut minua kaikki nämä kuut, enkä anna sinun päästä näin vähällä.” Aaltosalama painoi kuononsa vasten kollin lapaa ja imi tämän tuoksua. Hän rukoili Pimeyden Metsää pelastamaan soturin, sillä jos se ei pelastaisi, itse esi-isät saisivat kohdata hänen raivonsa.
//Varis?
KP-boosti käytössä
