Aaltosalama
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Aaltosalaman sydän tuntui sulavan kuullessaan kollin sanat. Hän painautui varovasti soturia vasten kehräten onnellisena. Hetki tuntui miltei unelta – se oli liian hyvä ollakseen totta.
”Ja minä aion tehdä vähintään yhtä paljon ollakseni parhain mahdollinen kumppani sinulle”, hän kuiskasi takaisin hymyillen.
”Pitäisiköhän meidän palata jo leiriin?” Varissulka kysyi kotvan kuluttua, mutta Aaltosalama huomasi hänen olemuksestaan, ettei kollilla oikeasti ollut kiire takaisin. Totta puhuen tällä hetkellä Aaltosalamaa ei huvittanut mennä takaisin ollenkaan – hän olisi halunnut pysyä täällä metsässä Varissulan kanssa kahdestaan, ikuisesti.
”Mitä jos mentäisiin maisemareittiä?” Aaltosalama ehdotti siristäen silmiään lempeästi, eikä Varissulalla vaikuttanut olevan vastaväitteitä siihen.
Seuraavana aamuna – tai paremminkin aurinkohuippuna – Aaltosalama heräsi poikkeuksellisen hyvin nukutun yön jälkeen vuoteestaan. Hänen katseensa hakeutui automaattisesti hänen viereensä, johon Varissulka oli raahannut oman vuoteensa eilen illalla heidän palattuaan ulkoa. He olivat viettäneet koko päivän aamun vahtivuoron jälkeen yhdessä ja käyneet nukkumaan vasta iltamyöhään, vaikka olivat käytännössä valvoneet kokonaisen päivän verran. Rakastuneena väsymyksellä ei ollut kuitenkaan tuntunut olevan väliä.
Nyt kollin vuode oli kuitenkin tyhjä. Aaltosalama tunsi pienen pettymyksen tunteen läikähtävän sisällään, mutta aavisteli soturin joutuneen aamupartioon. Hän nousi haukotellen istumaan ja huojui hetken tokkuraisena paikallaan, ennen kuin ryhtyi siistimään punertavaa turkkiaan sammal- ja lehtisilpusta.
Siinä samalla turkkiaan sukiessaan hänen mieleensä juolahti, ettei ollut vielä kertonut uutisia kumppanuudesta Sulkavirralle, parhaalle ystävälleen. Sen muistaminen sai naaraaseen uutta puhtia, ja hän lipoi äkkiä viimeiset sojottavat karvat sileiksi ja livahti sitten aukiolle etsimään ystäväänsä.
//Sulka (sitten kun ehtii)?
