Aaltotassu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Aaltotassu tutkaili Sulkavirtaa viileästi katseellaan. Naaras oli hänen paras ja luotetuin ystävänsä, eikä hän halunnut riidellä turhan takia. Eloklaanin kohdalla eriävistä mielipiteistään huolimatta Aaltotassu arvosti soturitarta syvästi.
”Hyvä on”, hän vastasi lopulta, ja hänen katseensa lämpeni. ”Kävi mitä tahansa, en halua antaa Eloklaanin tulla väliimme.”
Sulkavirta vastasi hänen hymyynsä, mutta Aaltotassu oli näkevinään hänen katseessaan jotain outoa – kuin arveluttavan ajatuksen varjon, jonka naaras halusi kätkeä häneltä. Aaltotassu ei kiinnittänyt siihen huomiota. Hän luotti Sulkavirtaan ja uskoi tämän kertovan hänelle, jos jokin vaivasi häntä.
”Juostaan kilpaa takaisin leiriin”, hän naukaisi sitten varoittamatta ja näpäytti hännällään Sulkavirtaa kuonolle samalla, kun pyrähti juoksuun tämän viereltä. Raidallinen soturi älähti yllättyneenä ja säntäsi hänen peräänsä.
Heidän naurunsa kiiri lumisessa metsässä ja peitti alleen kaiken muun.
Muutaman päivän kuluttua Aaltotassu seisoi leirin keskellä klaanitoveriensa ympäröimänä. Häntä vastapäätä oli Punatähti, jonka ilme oli arvokas ja tyyni. Aaltotassu katsoi häntä pää aavistuksen kumarassa, odottaen hänen lausuvan sanat, joiden myötä hän ei olisi enää -tassu vaan klaanin täysivaltainen jäsen. Tämä oli se hetki, jota hän oli odottanut koko elämänsä.
”Aaltotassu, olet suorittanut soturikoulutuksesi onnistuneesti. Tästä päivästä lähtien sinut tullaan tuntemaan Aaltosalamana”, päällikkö julisti, ja kissat toistivat kuorossa hänen uutta nimeään pari kertaa, kunnes tuli hiljaista.
Aaltosalama näki isänsä ja veljensä eturivissä. Kalmakuun kasvot loistivat ylpeydestä, ja sen näkeminen riipaisi Aaltosalaman sydäntä. Hän toivoi, että Ruostekukkakin olisi ollut täällä tänään.
”Onnea, sisko!” Tattitassu asteli hänen luokseen heidän isänsä hänen perässään. Aaltosalama katsoi veljeään hymyillen ja kurkotti koskettamaan tämän nenää omallaan.
”Sinäkin saat varmasti pian oman soturinimesi”, hän maukui ja virnisti. Tattitassun kasvoille nousi vieno hymy – sen leveämpää hymyä kollilta ei voinut odottaakaan saavan.
”Emosi olisi sinusta kovin ylpeä”, Kalmakuu sanoi ja kosketti nenällään Aaltosalaman otsaa. Aaltosalama sulki silmänsä ja yritti kuvitella Ruostekukan isänsä tilalle, yritti kuvitella naaraan tuoksun leijailemaan hänen ympärillään. Kuitenkin, kun hän avasi silmänsä, hänen edessään oli yhä Kalmakuu. Suru läikähti hänen sisällään, mutta hän ei antanut sen latistaa tunnelmaa.
”Ja tietysti myös minä olen sinusta ylpeä”, punaruskea kolli murahti lempeästi. Aaltosalama katsoi häntä silmiin ja hymyili.
”Kiitos, isä.”
Aaltosalama kuuli takaansa lähestyvien askelten äänen ja käännähti ympäri kohtaamaan Sulkavirran. Hän väräytti viiksiään innostuneena.
”Nyt et pääse minusta eroon edes nukkumaan mennessäsi”, Aaltosalama härnäsi naarasta. ”Joudut sietämään kuorsaustani vastedes joka yö!”
//Sulka?
//363 sanaa
