Haavemuisto
Syvä ahdistus piteli visusti otteensa Kharonin mielestä. Hänen sydämensä pamppaili holtittomasti, kun hän nojautui parantajan pesän karhunvatukkapensaikon seinämää vasten.
”En kestä tätä enää”, Kharon kuiskasi hiljaa. Hän oli aivan kuutamolla. Todellinen ja epätodellinen maailma tuntuivat menneen sekaisin pahemmin kuin koskaan aiemmin. Hän ei enää tiennyt kuka hän oli. Hän oli taakka kaikille. Väärä, virheellinen ja vihattu. Nytkin Päivänsäde oli saapunut hänen luokseen, kiusoitteli minkä kerkesi ja puhui taukoamatta. Kertoi, miten kaikki oli muuttunut paremmaksi Kharonin lähdön jälkeen. Kharon tunsi olonsa kauheaksi. Hän oli mitätön, turhake, jota kukaan ei kaivannut. Kyynel vierähti Kharonin poskelle, kun Päivänsäteen tummansiniset silmät porautuivat syvälle hänen silmiinsä.
”Ole kiltti.. Mene pois”, hän kuiskasi ja ummisti silmänsä toivoen, että Päivänsäde katoaisi. Hengitys tuntui raskaalta, ja Päivänsäteen sanat kuuluivat edelleen. Yhtäkkiä naaras hiljeni, mutta Kharon kuuli hänen askeleensa edelleen.
”Isä?” naukaisu ei totta tosiaankaan kuulunut Päivänsäteelle. Kharon raotti varovaisesti silmiään ja näki Fornaxin edessään.
”Voi isä, älä pelkää”, Fornax naukui ja otti varovaisen askeleen lähemmäs isäänsä. Kharon ei voinut tätä nykyä luottaa kehenkään, joten hän painautui yhä vain tiiviimmin vasten karhunvatukkapensaikkoa. Sen oksat painautuivat ikävästi hänen ihoaan vasten, mutta kolli oli liian peloissaan välittääkseen. Fornax huokaisi ja astui taaemmas.
”En minä tahdo satuttaa sinua”, tummanharmaa kolli sanoi. Kharon pudisteli päätään.
”Jätä minut rauhaan”, hän kuiskasi hiljaa, sillä hän tiesi, että jossain vaiheessa kaikki hänen luokseen tulevat kissat alkaisivat ladella samoja kauheuksia, mitä hän oli kuunnellut jo kauan vuodenajasta toiseen. Enää Kharon ei enää ollut varma, missä hän oikeasti oli tai mikä vuodenaika ulkona oli. Hän oli vajonnut liian syvälle omaan ahdistavaan maailmaansa, että todellisuudelle ei hänen mielessään ollut enää tilaa.
