Haavemuisto / Kharon
Kharon kuunteli tarkkaavaisesti, mitä Lieskakajo hänelle kertoi. Hän oli yllättynyt siitä, että punaturkkinen soturi kertoi inhoavansa itse klaanin varapäällikköä. Se oli ensimmäinen vihje, josta Kharon päätteli Lieskakajon olevan pelkkää harhaa. Minkälainen soturi inhosi varapäällikköä? Ei ainakaan Lieskakajon kaltainen ylpeä ja arvostettu kissa. Mutta kun kolli alkoi puhua siitä, miten tärkeä Kharon hänelle oli, parantajan pesällä jo pitkään viipynyt kolli alkoi miettiä, oliko tilanne sittenkään täysin kuviteltu? Epätietoisuus oli pahinta. Kharon ei voinut enää tietää, mihin tapahtumiin hän saattoi luottaa ja mihin ei. Toiset olivat harhaa, mutta toiset tapahtuivat oikeasti. Hän ei todellakaan tiennyt, missä harhan ja todellisuuden raja oli. Ahdistus tuntui taas kasvavan. Se kasvoi aina, kun hän kohtasi kissan – oli kissa sitten hänen kuvitelmaansa tai ei. Kharon ravisteli päätään ja vältteli parhaansa mukaan Lieskakajon katsetta. Kun soturi oli kertonut, ettei ollut kertonut salaisuuttaan muille, Kharon tunsi pientä myötätuntoa soturia kohtaan, jos tilanne nyt sitten oli aito, eikä vain Kharonin omaa kuvitelmaa.
”Kuule”, Kharon naukui ja katsoi Lieskakajoa epämääräinen virne kasvoillaan. Lieskakajo katsoi toiveikas ilme kasvoillaan ystäväänsä.
”Mistä minä tiedän, että sinä oikeasti olet siinä?” Kharon kysyi ja kallisti päätään. Hänen oli saatava varmuus, Lieskakajon oli todistettava tilanne. Yleensä, mitä pidempään keskustelut jatkuivat, sitä suuremmalla todennäköisyydellä hänen kuvittelemansa kissat hyökkäsivät hänen kimppuunsa jossain vaiheessa. Kharon tiesi, ettei oikea Lieskakajo tekisi hänelle koskaan mitään sellaista. Siispä hän päätti testata soturia, joka hänen toiveidensa mukaan tosiaan seisoi hänen edessään parhaillaan. Lieskakajo näytti mietteliäältä.
”Luota minuun”, Lieskakajo sai sanotuksi ja veti syvään henkeään. Kharon räpytteli silmiään tietäen, että harhat olivat sanoneet juuri nuo samat sanat. Ne eivät tarkoittaneet Kharonille enää mitään. Ongelma oli juurikin se, ettei hän voinut luottaa. Hän pelkäsi, että kaikki – sekä aidot että kuvitellut – kissat halusivat hänelle vain pahaa. Hän oli paha, hän ansaitsi tämän kaiken. Kharonin olisi pitänyt kuolla jo kauan sitten, mutta täällä hän edelleen oli ja hengitti. Se tuntui niin väärältä. Niin moni kissa oli menettänyt henkensä, ja Kharon se vain porskutti eteenpäin.
”Kun Lieskakajo, en minä voi luottaa. Tiedätkö kuinka monta kertaa olen käynyt tämän keskustelun? En pelkästään sinun kanssasi, vaan lukuisten muidenkin kissojen kanssa! Aina, ihan joka kerta te petätte minut. Yritätte tappaa minut! Miten luulet, että voisin luottaa sinuun kaiken sen jälkeen, mitä olen kokenut?” Kharonin ääni oli voimistunut ja hänen niskavillansa olivat nousseet pystyyn. Soturi katsoi ystäväänsä hurjistunut ilme kasvoillaan. Eipä Kharon nykyään muuta tehnyt kuin huutanut klaanitovereilleen, jos he eksyivät hänen juttusilleen. Ahdistus oli liian voimakasta, Kharon ei tiennyt miten kauan hän kestäisi sitä. Hän ravisteli epätoivoisena päätään, yrittäen saada mahdollisen harhan edestään katoamaan. Mutta Lieskakajo ei mennyt minnekään. Hän seisoi hänen edessään hiljaa, katsoen Kharonia myötätuntoisesti. Ehkä Lieskakajo sittenkin oli aito?
”Lieskakajo”, Kharon henkäisi hiljaa, ahdistuneena ja raskaasti hengittäen. Lieskakajo otti varovaisesti askeleen lähemmäs Kharonia.
”Minun on päästävä täältä pois. Minun on päästävä. Ole kiltti ja vie minun henkeni. Anna minun mennä pois”, Kharon kuiskasi hiljaa, epätoivoisena. Hän alkoi itkeä. Kyyneleet valuivat kuumina noroina hänen silmistään, hän oli epätoivoinen ja toivoi, että edessään seisova kissa todella oli aito. Jos ei olisi, hän ei tietäisi mitä hän enää voisi tehdä. Lieskakajon olisi autettava häntä. Hän ei jaksanut enää.
//Lieska?
