Hallavarjo
Valkoinen kolli suki turkkiaan pitkin, rauhallisin vedoin. Aina välillä Hallavarjo nosti katseensa käpälistään katsellakseen tähdistä kimmeltelevää vettä, jossa molski loputtomasti kaloja. Hallavarjon elävistä päivistä oli jo hetki aikaa. Oikeastaan niin kauan, ettei välillä kolli itsekään muistanut sitä. Mutta se tuntui ikuisuudelta. Nimittäin hänen rakas Viherkatseensa oli yhä elossa, josta kolli oli totta kai onnellinen. Mutta se ei ollut mikään salaisuus, että Hallavarjo kaipasi kumppaniaan joka ikinen päivä. Voi kuinka paljon hän olisikaan vain halunnut painautua naaraan turkkiin kiinni ja olla siinä. Myös heidän pentunsa, Halavaviiksi ja Hillasielu kaipasivat emoaan kovin. Onneksi Hallavarjolla oli sentään heidät. Ja tietenkin rakas siskonsa, Utusielu ja emonsa Kirsikkakuono. Kolli vilkaisi Utusieluun, joka kelli auringossa. Naaras oli saanut jokin aika sitten maistaa miltä tuntui olla mestari. Hänen entinen oppilaansa, Lieskakajo nimittäin oli jonkinlaisissa ongelmissa. Hallavarjosta oli vain hienoa, että Utusielu oli voinut auttaa hukassa olevaa poikaansa. Ja se oli antanut Hallavarjolle toivoa. Ehkä hänkin voisi vierailla Viherkatseen unissa.
