Hämärähalla
Jännitin takajalkojani ja ponnistin voimakkaaseen loikkaan seuraavalle puunoksalle ja tarrasin siihen kynsilläni, kuin hukkuva oljenkorteen. Vaikka en ollut päässyt kovin korkealle, niin alas tuiskahtaminen tuntuisi ikävältä. Hymyilin hieman ja vilkaisin maankamaralle, jossa katseeni kohtasi Susimielen kanssa. Suurikorvainen katseli minua epäluuloisena ja yritin hymylläni kannustaa kollia yrittämään.
Susimieli ei ollut minulle mitenkään tuttu kissa. Kolli oli edesmenneiden Huomenkyyhkyn ja Kylmäliekin ainut elossa oleva poika. Ja vaikka minä en halunnut sääliä ketään, niin kolli tuntui hieman surulliselta tapaukselta. Susimieli tuntui kompastelevan elämän jokaiseen vaiheeseen, joten kun kolli oli pyytänyt minua pitämään hänelle kiipeilyharjoitukset, en ollut epäröinyt hetkeäkään. Kaamoskukkakin oli lähtenyt hetkeä aiemmin partioon, joten hyvällä tuurilla minun ei tarvitsisi selitellä kumppanilleni yhtään mitään. Tabbykuvioinen tuskin arvostaisi hänen mielestään mitättömälle ja hyödyttömälle kissalle pidettyjä harjoituksia. Vaikka en jakanutkaan hänen kanssaan samaa arvomaailmaa, jokin minussa arvosti sitä miten vahvasti kolli puolusti omia ajatuksiaan. Joku kuitenkin saattaisi kysyä oliko Kaamoskukan ajatukset puolustamisen arvoisia ja se oli aivan toinen tarina, mutta pidin kollin vahvasta luonteesta. Se oli ollut yksi niistä asioista mihin minä olin Kaamoskukassa aikoinaan ihastunut. Kolli ei epäröinyt ottaa itselleen sitä minkä hän halusi. No, asiassa oli hyvät ja huonot puolensa.
“Sinä pystyt siihen!” naukaisin kannustavasti ja lopulta suurikorvainen kolli lähti kapuamaan puunrunkkoa pitkin hieman haparoivalla, kömpelöllä otteella. Nostin katseeni Susimielestä ja katselin edessäni siirtävää reviiriä. Olin kuitenkin niin matalalla, että maisemat eivät olleet kovinkaan hulppeat. Pitäisi siis vain kiivetä korkeammalle! Lopulta Susimieli oli saavuttanut saman oksan, kuin minä.
“Hienoa! Kyllä sinusta vielä etevä kiipeilijä saadaan”, kehaisin Susimieltä ja lähdin kiipeämään puunrunkoa pitkin. Vedin itseäni ylöspäin ja käytin häntääni hyödykseni pitääkseeni tasapainoni. Yksi oksa kerrallaan saavutimme huippua. Kiipeily oli minulle keino tuulettaa päätäni ja tunsin korkeat paikat turvapaikoikseni, vaikka näkymät hieman huimasikin päätäni. Rakas kumppanini oli kuitenkin yksi metsän surkeimmista kiipeilijöistä, joten pääsisin aina halutessani pakenemaan kollia latvustojen suojiin.
“Minkä takia sinä haluat oppia paremmaksi kiipeilijäksi?” utelin Susimieleltä, joka oli jälleen kerran saavuttanut minut. Vedin syvään henkeä ja suljin silmäni. Olin iloinen, että Susimieli oli pyytänyt minua kiipeilyseurakseni. Kolli oli ehkä sosiaalisesti kömpelö ja ajatuksiltaan hieman hidas, mutta muuten oikein mukavaa seuraa. Ainakin hän osaa kunnioittaa muita ja kohtelee kissoja kauniisti, ajattelin ja osoitin ajatukseni Kaamoskukalle. Olisinpa voinut lähettää ne telepaattisesti. Ajattelu ei kuitenkaan toiminut niin ja ehkä ihan hyvä niin. Olisin jo nimittäin menettänyt henkeni, jos Kaamoskukka olisi tiennyt millaisia suunnitelmia minun sydämelläni oli Pyräkkäpirun varalle… Ja ne suunnitelmat olivat täynnä rakkautta ja haavekuvia, ehkä jopa Pyräkkäpirun näköisiä pentuja.
“Tä-tämä voi kuulostaa hölmöltä, mutta…” Susimieli takelteli ja haki kömpelösti sanojaan. En vastannut mitään, mutta yritin rohkaista hymylläni kollia jatkamaan. Tunsin jollain tapaa emollista suojelunhalua kollia kohtaan, vaikka Susimieli ei minua paljoa nuorempi ollutkaan.
“Huomenkyyhky jätti isälleni perinnöksi puussa sijaitsevan pesän, jossa oli kaikenlaisia aarteita. S-se on kuitenkin niin korkealla, että minua hieman pelottaa kiivetä sinne”, Susimieli tunnusti ja kosketin kollia lempeästi hännälläni.
Olimme jutelleet Susimielen kanssa kiipeilemisestä ja aarteiden keräilemisestä pitkään. Pitkästä aikaa minä olin tuntenut olevani elossa ja vailla murheita. Lopulta minä olin palannut leiriin ja Susimieli oli jäänyt saalistamaan. Riistaonnen toivottelun jälkeen olin palannut leiriin ja onnekseni olin törmännyt kolliin leirin suuaukolla. Kolli oli ollut Hilleripilven kanssa ja kaksikko oli poistunut erittäin läheisissä tunnelmissa metsän siimekseen. En ollut varma oliko Kaamoskukka vain erittäin huono salaisuuksien pitämisessä vai nauttiko kolli siitä, että minä tiesin hänestä ja Hilleripilvestä. Todennäköisesti jälkimmäinen. Oppilaiden pesäkin oli ollut tyhjillään, joten pentunikin olivat omilla tehtävillään. Pentujen kasvaminen oli outo konsepti. Ensin sinä kannoit niitä pentuja muutaman kuun omassa vatsassasi ja siitä muutaman vuodenajan jälkeen kaikilla pennuilla oli jo oma elämä. Kun oppilaiden pesän tutkiminenkaan ei tuottanut tulosta, olin jo hakeutumassa soturien majapaikkaan, kunnes silmäni hakeutuivat tutun kollisoturin turkkiin. Pyräkkäpiru oli palannut leiriin! Ilahtunut hymy levisi koko kroppaani ja kiiruhdin kollin luokse iloisena. Pyräkkäpiru vaikutti kuitenkin vaisulta ja harmistuneelta. Töytäisin kollia lempeästi poskeen ja pian kolli avautuikin partiossa tapahtuneesta. Vaikka olinkin järkyttynyt, en ollut yllättynyt. Tuo oli juuri Kaamoskukan tapaista käyttää omaa valtaansa noin julmasti, sillä me kaikki tiesimme kuinka paljon Pyräkkäpiru liskoistaan välitti. Minusta se oli suloista. Olimme kollin kanssa käyneet aina välillä ihailemassa liskoja ja tutkimassa niiden elämää. Itse en ollut yhtä perillä liskojen sielunelämästä, mutta Pyräkkäpiru tuntui tietävän niistä kaikenlaista. Varovaisesti kitaisin oman häntäni kollin oman ympärille.
“Haluaisin tulla lähemmäksi ja lohduttaa sinua, mutta en uskalla”, supatin kollin korvaan. Minä pelkäsin, että joku leirissä oleva kissa raportoisi Kaamoskukalle ja sitten me molemmat olisimme todella pahassa pulassa. Olisi parempi pysytellä hieman kauempana toisistaan.
“Kaamoskukka.. hän teki sen taas. Hän tietää miten satuttaa meitä pahimmilla tavoilla. Miten hän onkin niin luova siinä mitä tekee? Mutta olen varma, että se pieni lisko löysi tiensä Pimeyden Metsään tai mihin liskot nyt meneekään”, yritin tukea Pyräkkäpirua. Olin varma, että metsän pienillä asukeilla oli omat kuolemanjälkeinen elämänsä. Jos ei Pimeyden Metsässä, niin jossain muualla. Joskus Pyräkkäpiru vielä tapaisi kaikki Kaamoskukan kaltoinkohtelemat liskot.
“Eihän Kaamoskukka ole häiriköinyt sinua muilla tavoin?” varmistelin kollilta. Kaamoskukka oli kuitenkin vaikuttanut kiireiseltä Vanamotassun ja Hilleripilven kanssa. Kolli selkeästi suosi naarasta ja Vanamotassu taas oli aivan isänsä pauloissa. Mutta en minä voinut tytärtäni siitä syyttää. Kolli osasi sanoa juuri sen mitä vastapuoli halusi kuulla. Ja Kaamoskukka oli manipuloinut naarasta aivan pienestä pennusta asti.
//Pyrtsi? 🙁
