Harakkahaave
Kirjoittaja: Saaga
Hiljaisuusvarjon vastattua ettei muistanut, mutta se oli ollut hauskaa ja jännittävää, lupasin itselleni muistavani joka hetken tästä partiosta.
“Olen sinusta ja Lummelemmestä niin ylpeä. Ja niin on varmasti myös Aamuraita”, isä sanoi katsoen minua iloisesti. Hymyilin takaisin ilahtuneena. Tiesin kollin olevan ylpeä minusta ja siskosta, mutta oli myös mukavaa kuulla se oikeasti.
“Kiitos, isä”, sanoin takaisin lempeästi, “Minäkin olen ylpeä sinusta. Olet paras isä ikinä.”
Toivoin, että isä uskoisi minua. Hän todella oli paras isä ikinä. Kun hän kehräsi ja kiitti minua takaisin, luotin sanoneeni oikeat sanat. Loppu rajapartio meni nopeasti ja pian olimme jo leirissä. Hiljaisuusvarjo pyysi minua vielä syömään kanssaan ja haimme myös Aamuraidan ja Lummelemmen mukaan. Juttelimme iloisesti yhdessä ja söimme. Perhe oli paras asia kaikista. Se yhteenkuuluvuus ja rakkaus, joka säteili meistä varmasti kauas reviirimme ulkopuolellekin lämmitti niin, että olisin voinut hymyillä koko loppu elämäni. Ruokailun jälkeen menimme yhdessä rakentamaan minulle ja Lummelammelle pesät soturien pesään. Nukkuisimme yömme sotureina vierekkäin sekä lähellä emoa ja isää. Se tuntui minusta hyvälle, sillä soturina oleminen kuitenkin jännitti hiukan. Saisin aina tukea ja turvaa siskosta sekä vanhemmistamme. En jaksanut odottaa niitä kaikkia seikkailuja, jotka pääsisin kokemaan nyt soturina. Mietin kaikkea tulevaa illalla ennen kuin nukahdin, vaikka Aamuraita aina sanoi ettei saanut miettiä liikaa tulevaa vaan piti elää hetkessä. Sallin kuitenkin itselleni haaveilun, olihan se kuitenkin loppuliitteenikin.
