Harakkahaave
Kirjoittaja: Saaga
Kuuntelin Lepakkohuudon neuvoja ja katselin Käkitassua, joka tuntui ottavan ne hyvin vastaan. Hän oli oppinut selvästi elämään mestarinsa kurin alla hienosti. Itselleni muistui vain mieleen omat oppilasaikani Loiskevarjon kanssa ja ne lukemattomat kerrat, kun tuo oli rankaissut minua jostakin.
Otin hitaasti henkeä sisään ja asettauduin odottamaan seuraavaa hyökkäystä. Tällä kertaa Käkitassulla oli yllättävämpi suunnitelma, sillä hän lennähti miltei heti kiinni minuun horjuttaen tasapainoani erittäin hyvin. Virnistys levisi kasvoilleni, kun näin oppilaan onnistuvan niin upeasti.
Kolli loikkasi kiinni häntääni ja vetäisi tasapainoni pois raiteiltaan aivan kokonaan. Älähdin yllättyneesti kaatuessani, mutta tajusin silti kieriä alta pois ennen kuin Käkitassu asettui päälleni. En kuitenkaan ehtinyt ylös ennen kuin Käkitassu oli jo ilmassa ja loikannut päälleni hienolla liikkeellä.
Oppilas naulitisi minut taitavasti maahan, mutta unohti pitää takatassuni kurissa. Potkaisin kissan kaaressa päältäni ja hypähdin pystyyn. Käkitassu ei ollut kamalan nopea reagoimaan, joten päästessäni uudelleen tuon luokse sain lapapudotuksella hänet takaisin maahan.
“Pakko myöntää, että sinusta tulee tosi kova vastus”, naukaisin päästäessäni vastustajani pois altani. Nuolin rintaani ja siloittelin hieman sotkuun mennyttä turkkiani, kun Käkitassu valmistautui taas ottamaan vastaan ohjeita mestariltaan.
Lepakkohuuto vilkaisi minua kylmästi ja avasi sitten suunsa: “Sinun on yritettävä kovemmin, jotta sinusta ikinä tulee soturi. Puolustusta on etenkin harjoiteltava. Et saa tehdä itsestäsi helppoa kohdetta.”
Terävät sanat tuntuivat minustakin pahalta, joten osasin vain kuvitella miltä Käkitassusta tuntui. Vilkaisin nuorta oppilasta, joka onnistui yllättävän hyvin piilottamaan harmistuksensa Lepakkohuudolta, mutta minä huomasin kuinka hänen hännänpäänsä vääntyili ja korvat nykivät.
“Mennään leiriin”, tumma soturi naukui ja heilautti häntäänsä. Käkitassu nyökkäsi kuuliaisesti. Hän jättäytyi mestarinsa taakse.
Heti polun leventyessä sen verran, että kaksi kissaa pystyi kulkemaan rinnakkain loikin Käkitassun kiinni. Se ei ollut hankalaa pitkille jaloilleni. Tummaturkkinen oppilas vilkaisi minua, mutta keskittyi askeltamiseen.
“Taistelit hyvin, tarkoitan sitä todella”, kuiskasin, jotta Lepakkohuuto ei kuulisi. Jokin kertoi minulle, että hän ei halunnut vieraan ja vieläpä kokemattoman soturin puuttuvan hänen opetusmetodeihinsa.
“Enpä tiedä”, Käkitassu puhahti, mutta naukui sitten kuitenkin kiitokset ehkä hivenen vastahakoisuutta äänessään. Pyyhkäisin hännälläni nuorukaisen kylkeä. Itsevarmuuden kertyessä hän oppisi ehkä vieläkin paremmaksi, vaarallisemmaksi vastukseksi.
//Lepa?
