Harakkanauru
Kirjoittaja: Ravn
Aamuauringon kullankeltainen kehrä kuikuili itsepäisesti ohuen, lyijynharmaan pilviverhon takaa ja loi vehmaaseen lehtoon kelmeää, lämmittävää valoa, joka vallan paahtoi karheaa mustan ja valkoisen kirjavaa turkkiani. Korkealla pääni yläpuolella linnut lauloivat kilpaa ja hypähtelivät valppaana oksalta toiselle rääkyen vuoroin varoitushuutoja osuessani liian lähelle niiden pesää ja vastikään kuoriutuneita kaljuja, ruipeloita poikasia. Silmäkulmastani näin sinertävän närhen lehahtavan lentoon, pähkinäpensaassa liversi peippo ja vanha kaarne kurnutti hiljaa kuihtuneen kuusen latvassa. Loppupäivästä olisi voinut kuvitella tulevan kaunis ja pakahduttavan helteinen, mutta olin jo aamulla herätessäni aistinut ilmassa leijailevan sateen raskaan ja virkistävän tuoksun. Olin varma, että illemmalla alkaisi ripsiä tai ehkä jopa ukkostaa.
Ennen kuin piiskaava sade ja korviahuumaava jytinä lipuisivat metsän ylle, olin päättänyt ehtiä käydä Hehkulammella ja harjoitella omin päin uimista sen vilpoisessa vedessä. Ensimmäistä kertaa olin liikkeellä yksin, koska arvelin Tuhkajuovan olevan liian kiireinen opettaakseen minua enkä halunnut vaivata soturitarta turhan takia – osasin kyllä jo kauhoa vettä ilman naaraan neuvoja ja valvovaa silmää. Sitä paitsi, olin lopultakin ansainnut soturinimeni ja koska liikkumisrajoitukset oli viimein purettu Karhumyrskyn jäätyä kiinni, leiristä poistuminen ilman seuraa oli taas täysin luvallista. Saatoin kulkea metsässä tyystin oman mieleni mukaan, vapaana kuin sinitaivaan lintu. Toisinaan minun täytyi tietenkin hoitaa jokin harvinaislaatuisen pitkästyttävä soturin velvollisuus, kuten partio tai yövartio, mutta se oli kohtalaisen pieni hinta siitä, että sain mennä minne tahdoin, milloin tahdoin. Mieleeni oli jopa juolahtanut ylittää Kuolonklaanin raja ja seikkailla kauemmaksi kuin kukaan toinen, mutta sen suunnitelman toteuttaisin jokin toinen kerta.
Hehkulammen raikas, miellyttävä tuoksu leijaili nenääni ja pian pieni järvi liplattavine laineineen siinsikin jo edessäni. Jolkotin reippain askelin lähemmäs lampea, jota koristivat pitkät rusehtavat kaislat ja muutama keltainen ulpukka sekä pari valkeaa lummetta, mutta hidastin huomatessani rantahietikolla istuvan pienen hahmon, joka silmäili keskittyneesti liplattavaa vettä. Siristin aavistuksen silmiäni ja tunnistin tabbykuvioisen kissan Tuhkajuovaksi. Vaikka naaras olisi tahtonut olla yksin, minä olin päättänyt tulla uimaan ja siispä myös uisin.
“Mitä sinä täällä teet?” kysyin mitäänsanomattomalla äänensävyllä, kun pääsin kuulomatkan päähän soturittaresta. Tuhkajuovan korvat hypähtivät psytyyn ja naaras käänsi kolean vaaleanvihreän katseensa puoleeni. En ollut varma nyökkäsikö toinen päätään tervehdykseksi vai ei.
“Tulen tänne usein”, pienikokoinen soturi totesi kalseasti. “Mietin.”
Olisin tahtonut kysyä, mitä naaras oikein mietti, mutta valitsin jättää asian sikseen.
“Entä miksi sinä olet täällä?” Tuhkajuova kysyi vuorostaan.
“Ajattelin uida. Pysynhän jo hyvin pinnalla”, vastasin ylpeyttä äänessäni ja röyhistin aavistuksen rintaani kävellessäni raidallisen naaraan ohi matalaan rantaveteen. Hehkulampi oli lämmennyt viherlehden myötä ja sen haalea vesi tuntui suorastaan ihanalta sekä vallan rentouttavalta.
“Sinulla on vielä paljon opittavaa”, soturitar huomautti rannalta. “Nyt kun Raparperipistos on soturi, minulla on rahtunen vapaa-aikaa. Voin valmentaa sinua, jos siis olet vielä valmis ja halukas oppimaan.”
Kohotin aavistuksen kulmiani ja puntaroin hetken harmaaraidallisen kissan suoria sanoja. Halusin kyllä oppia ja uskoin olevani myös riittävän omistautunut asialle, jotta Tuhkajuova näkisi varmasti kaiken potentiaalini ja suostuisi opettamaan minulle jok’ikisen temppunsa. Tekisin mitä vain, että naaras koulisi minusta paremman kuin yksikään toinen kuolonklaanilainen.
“Ehdottomasti! Olen valmis.”
// Tuhka?
// 471 sanaa
