Harakkanauru
Kirjoittaja: Ravn
En pitänyt partioinnista. Mielestäni se oli tavattoman pitkästyttävää touhua, mutta viime päivät leirissä olivat olleet vielä pitkästyttävämpiä. Siispä olin miltei hyvilläni, kun varapäällikkö määräsi minut Tuhkajuovan johtamaan rajapartioon, johon itseni ja harmaankirjavan naaraan lisäksi tulisi kuulumaan vielä kolme muuta henkeä: Sähkötuho ja hänen oppilaansa Aaltotassu sekä Varistassu. Keräännyimme ensiksi yksitellen piikkihernetunnelin edustalle, ja jahka kaikki olivat saapuneet paikalle, Tuhkajuova lähti johdattamaan meitä ensin kapean tunnelin läpi ja sitten yhä syvemmälle ja syvemmälle hämärän havumetsän siimekseen.
Matkan taittuessa minä jättäydyin vaivihkaa joukkion hännille. Juuri nyt mieleni ei tehnyt vaihtaa sanoja partion muiden jäsenten kanssa, sillä minulla oli vallan muuta ajateltavaa. Sirpalepisara oli kuollut. Samaisessa ketun hyökkäyksessä, jossa nuori naaras oli menettänyt henkensä, surmansa oli saanut myös Ruostekukka ja Varistassu oli loukkaantunut, mutta heidän kohtalonsa eivät minua juuri liikuttaneet. Ei sillä, että minä olisin koskaan välittänyt Sirpalepisarasta, en ainakaan oikeasti, mutta hiljainen soturinalku oli kuitenkin ollut minun oppilaani, jonka koulutuksen eteen olin nähnyt aikaa ja vaivaa. Nyt se kaikki oli valunut hukkaan yhden pahaisen punaturkin takia, joka oli taistelun tuoksinassa onnistunut riistämään nuoren naaraan elämän.
Ukkospolun luona partiotamme kohtasi vastenmielinen yllätys. Kantojen lomassa luimisteli iljettävän näköinen nuori kissa, jolla oli ruskea, rähjäinen turkki ja vaarallisen uhmakkaat silmät. Ensialkuun en kokenut vierasta naarasta uhaksi, mutta tämän avattua lopulta suunsa karvani nousivat suuttumuksesta hivenen pystympään. Tuijotin tuota rumaa, rääväsuista kissaa silmät viiruina ja irvistin. Erakot saati kotikisut eivät kuuluneet Kuolonklaaniin taikka sen reviirille, siitä minäkin aloin hiljalleen olla täysin varma. Se, mitä viimeksi tapahtui muistutti hyvin siitä, ettei klaanin ulkopuolisiin kissoihin kannattanut luottaa. Toisaalta, en minä loppujen lopuksi luottanut klaanikissoihinkaan, mutta sotureiden elämää hallitsivat velvollisuudet ja jonkinlainen kunniantunto, mikä teki osasta heistä hyvinkin ennalta-arvattavia. Minua moiset piirteet eivät tietenkään hidastaneet, sillä oli luonnollisesti järkevintä ajatella aina ensin itseäni ja vasta sen jälkeen muita, mikäli se edesauttaisi omia tavoitteitani. Juuri nyt oli kuitenkin tärkeintä keskittyä kokonaiskuvaan, sillä mitä kauemmin Kaunottareksi itsensä esitellyt kissa puhui, sitä ärtyneemmiltä partion muut jäsenet vaikuttivat. Kuitenkin, kun harvaturkkinen kissa oli saanut sanoa sanottavansa, tämä kääntyi kannoillaan ja lähti tassuttamaan nokka pystyssä poispäin. Kohtaaminen erakkonaaraan kanssa jäi lyhyeksi, ja hyvä niin. Ken tietää, millaiseen raivoon kulkuri olisi piikikkäillä sanoillaan voinut kuolonklaanilaiset suistaa. Rääväsuisen otuksen kadottua näkyvistä Tuhkajuova komensi rajapartion jälleen liikkeelle. Toivoin hartaasti, ettei eteen sattuisi enää lisää epämiellyttäviä yllätyksiä.
// 369 sanaa
