Harakkanauru
Kirjoittaja: Ravn
Lehtikadon jälkeinen aika oli ollut yhtä painajaista. Yli äyräidensä tulvineet joet olivat koituneet monen kuolonklaanilaisen kohtaloksi, ja itseäni olivat piinanneet jäinen loska ja muta, joka tarttui kokkareina käpäliin ja vatsaan. Viimeisin oppilaani, kylmäkiskoinen Minkkitassu, oli lähemmäs puolikuu sitten mennyt liian lähelle virtaavaa vettä, liukastunut lumeen ja vajonnut sysimustan pinnan alle kuolemaansa. Se naaras oli ollut totaalinen pölkkypää, sitä mieltä minä olin ja olin melkein hyvilläni siitä, että enää minun ei tarvinnut katsoa vaaleanharmaan oppilaan perään. Mielestäni oli kuitenkin ehdottoman väärin, että olin jo kaksi kertaa saanut koulittavakseni nuoren kissan, josta ei ollut mihinkään, ei ainakaan soturiksi. Ensiksi vaitelias ja pelkurimainen Sirpalepisara oli menettänyt henkensä ketun hampaissa ja nyt Minkkitassu oli toikkaroinut tiensä jokeen harkitsemattomasti kuin pentu. Kaksikon epäonnistumiset vihastuttivat minua, sillä uskoin opettaneeni heidät paremmin.
Kuolonklaanin leirissä oli verrattain hiljaista lukuun ottamatta pentutarhalta kantautuvaa ilakointia. Suin keskittyneesti valkeaa turkkiani ja siristelin silmiäni keskipäivän helottavassa auringossa. Minä inhosin hiirenkorvaa. Kaikki oli niin vastenmielisen märkää, jäljellä olevista luminietoksista heijastuva auringonpaiste oli sokaisevaa ja lintujen kuorolaulu ja säksätys sai herkät korvani särkemään. Onneksi viherlehti oli vain parin kuun päässä. Mielialani kohoaisi varmasti, kunhan pääsisin taas istuskelemaan Hehkulammen rannalle ja nauttimaan sen lämpimästä, kristallinkirkkaasta vedestä. Ja tukahduttavan kuumat hellepäivät voisin viettää varjossa lonkkaa vetäen. Ellei sitten Henkäysvarjo seuraajineen aikonut lähitulevaisuudessa toimia, mikä todennäköisesti johtaisi pieniin levottomuuksiin Kuolonklaanin sisällä. Siitä tulikin mieleeni, että minun pitäisi puhua taas Jääviillon kanssa ja ottaa selvää, oliko varapäällikön suunnitelma ylipäätään edennyt.
