Harakkatassu
Kirjoittaja: Ravn
Kulmani olivat välttämättä hitusen kohonneet, kun hopeankirjava Tuhkajuova oli aamutuimaan yllättäen ilmaantunut oppilaiden pesään. Pienikokoinen naaras oli patistanut minut mukaansa sillä verukkeella, että hän veisi minut tänään harjoittelemaan, koska mestarini Henkäysvarjo sattui olemaan liian kiireinen tämän käpälien ollessa täynnä uutta ja tärkeää tekemistä. Oli ollut sanomattakin selvää, että raidallisen kollin nimittäminen Kuolonklaanin uudeksi varapäälliköksi tulisi vaikuttamaan soturikoulutukseni etenemiseen, mutta olin sentään koettanut parhaani mukaan asennoitua kyseiseen faktaan mahdollisimman avoimin mielin. Vaikka pelko jälkeen jäämisestä oli tehnyt suhtautumisesta aavistuksen hankalampaa ja tupannut alkuun suututtaa minua kalvamalla sisuskalujani, olin lopulta saanut kuin saanutkin itseni ryhdistäytymään ja vannonut itselleni, että kirisin toiset oppilaat varmasti yhdessä hujauksessa kiinni. Totta puhuakseni mielessäni oli pyörähtänyt myös ajatus pyytää itselleni epävirallinen, väliaikainen mestari, mutta olin mieluummin hammasta purren päättänyt luottaa Henkäysvarjoon. Tuhkajuovan sanat eivät kuitenkaan tulleet loppujen lopuksi järin suurena yllätyksenä vaan pikemminkin helpotuksena, sillä minulle tärkeintä oli päästä harjoittelemaan, mestarista viis. Toisaalta tabbykuvioinen naaras oli minulle jotakuinkin vieras tapaus, eikä tämän lyhytikäinen läksytys aamuisesta aterioinnista maalannut järin miellyttävää kuvaa tästä itseäni aavistuksen pienemmästä kissasta. En tiennyt mitä Tuhkajuova oikein kuvitteli, sillä minähän en ollut typerä – aterioin aina ajallaan, mikäli minulla sattui olemaan nälkä, mutta juuri tänä aamuna vatsani ei ollut päästänyt ääntäkään. Tyydyin kuitenkin pysymään kuuliaisesti vaiti ja sivuuttamaan naaraan sanat ja vähäeleisyyden vaivaisella olankohautuksella, sillä tapanani ei ollut suututtaa ketään heti alkuunsa, vaikka osasinkin tarpeen tullen olla perin inhottava. Sitä paitsi lähtiessäni seuraamaan Tuhkajuovaa ulos leiristä mieleeni muistui, että kyseessä oli Henkäysvarjon kumppani, enkä todellakaan halunnut pienintäkään tarpeetonta kitkaa mestarini ja itseni välille.
Seurasin tarkkaavaisesti, kun Tuhkajuova näytti esimerkkiä puuhun kiipeämisestä. Vihreäsilmäinen soturi kiskoi itsensä perin sukkelasti alimpien oksien tasolle, muttei kiivennyt enää korkeammalle vaan käännähti ja laskeutui jokaista askelta tarkkaan harkiten takaisin maankamaralle. Hopeankirjava naaras napautti häntäänsä kohti koivua ja kehotti nyt minua kokeilemaan kiipeämistä. Vähät välitin Tuhkajuovan varoituksesta olla kiipeämättä liian korkealle, nyökkäsin terävästi ja luikertelin koivun juurelle. Kohotin harmahtavan katseeni hitaasti puun ruskalehtien koristamaan latvaan ja painoin etutassuni tutkiskelevasti vasten kapean rungon valkomustaa tuohta. Puuaines tuntui kynsiäni vasten riittävän pehmeältä, joten nostin lopulta myös oikean takajalkani runkoa vasten ja aloin pusertaa itseäni ylöspäin. Kulman ollessa eriskummallinen ensimmäiset askeleet tuntuivat sangen omituisilta, mutta ennen kuin huomasinkaan, olin jo saavuttanut alimmat oksat. Tunsin Tuhkajuovan arvioivan katseen porautuvan niskaani, kun kampesin itseni kohtalaisen vaivattomasti toiselle oksista istumaan. Olisin toki voinut edes vilkaista raidallista soturia ja palata sitten takaisin alas, mutta hetken katseltuani seuraava oksa alkoi näyttää turhan houkuttelevalta. Mietiskelin hetken aikaa seuraavaa siirtoani, mutta vaikka järki käski minua laskeutumaan, halu näyttää patisti minut seuraavalle ja taas seuraavalle oksalle, yhä ylemmäs ja ylemmäs.
“Harakkatassu, älä mene liian korkealle!” kuulin Tuhkajuovan sättivän jostain kaukaa alhaalta, mutten ollut aikeissa kuunnella tätä. Saatoin olla aavistuksen avuton kaksinkamppailussa, mutta kiipeilyhän sujui minulta kuin vettä vain! Kasvoilleni levisi omahyväinen virne, mutta sitä tabbykuvioisen naaraan ei ollut mahdollista nähdä, niin korkealle olin jo itseni kiskonut. Kampesin itseni vielä yhden oksan ylemmäs ennen kuin muistin, että minunhan olisi totta tosiaan päästävä vielä takaisin alas. Kurkistin oksalta ja säpsähdin, kun Tuhkajuova näytti äkisti enää vain pieneltä harmaalta pisteeltä keskellä kellertävää nurmea. Naaras saattoi huutaa minulle jotakin, mutten ollut aivan varma mitä tämä mahtoi sanoa. Nielaisin ja räpyttelin kiivaasti silmiäni, minun täytyi koettaa rauhoittua. Lopulta vedin syvään henkeä ja aloin tarkastella alapuolellani siintäviä oksia, jotta löytäisin varmimman reitin takaisin alas. Hetken miettittyäni uskoin kartoittaneeni sopivat oksat, joten lähdin varoen laskeutumaan takaisin maankamaralle. Matka taittui lähemmäs puoleenväliin ilman katastrofaalisia ongelmia, mutta kun olin jotakuinkin puolentoista ketunmitan päässä maasta, otteeni paksusta oksasta lipesi. Sähähdin säikähdyksestä ja koetin hidastaa pudotusta upottamalla kynteni koivun runkoon, mutta tuloksetta. Mätkähdin märkään maaha ja ilma pakeni keuhkoistani, mutta hetken räpiköityäni saatoin todeta olevani edelleen elossa eikä mitään ollut murtunut. Haukoin kiivaasti happea ja upotin kynteni jännittyneenä multaan varoen katsomasta Tuhkajuovaa, sillä uskoin pian saavani kuulla kunniani. En ymmärtänyt mikä oikein oli mennyt vikaan, mutta minun syytäni se ei varmasti ollut! Kukaties koivun runko oli ollut liian märkä tai tuuli oli tarrautunut turkkiini, mutta joka tapauksessa karvas pettymys ja häpeä kalvoi sisuskalujani. En tahtonut kuulla kritiikkiä, kaikkihan oli mennyt niin hyvin!
// Tuhka?
// 658 sanaa
