Harakkatassu
Kirjoittaja: Ravn
Lamaannuttava väsymys painoi silmäluomiani, mutta auringonhuipun vaivaiset säteet ja sisimmästäni kumpuava kutkuttava jännitys karisuttivat lopulta viimeisetkin unihiekat silmistäni. Nostin pääni varovaisesti pystyyn, halusinhan näyttää itsevarmalta. Jotakuinkin ketunmitan päässä edelläni Henkäysvarjon raskaat askeleet kahisuttivat aluskasvillisuutta harmaaraidallisen soturin raivatessa tietään kohti mitä ikinä kollilla olikaan mielessään, sillä minulle tämä ei ollut juurikaan valottanut määränpäätämme. Vaikken pitänyt tietämättömyydestä, en sallinut sen pilata tällä kertaa päivääni – halusin näet ottaa kaiken irti ensimmäisestä kerrastani leirin ulkopuolella.
“Tutustutan sinut näin alkuun reviirin rajoihin”, Henkäysvarjo tokaisi kääntäen pistävän sinisen katseensa minun puoleeni ja hidasti kävelytahtiaan niin, että astelin pian tismalleen mestarini rinnalla. “Sen jälkeen pistäydymme Lehtikuusilaaksossa. Saat näyttää mitä olet entuudestaan pentutarhalla oppinut.”
Nyökäytin hitaasti päätäni ja käänsin katseeni perin nopeasti toisaalle vaaleanharmaasta kollikissasta, jonka katse tuntui edelleen porautuvan syvälle niskavilloihini. Henkäysvarjon suunnitelmat kalskahtivat minun korvaani uskomattoman pitkästyttäviltä, mutta jokaisen oli aloitettava jostakin, jopa minun. Se vain, etteivät napakasti puhaltava kylmä tuulenvire ja taivaalla tasaisena rintamana lipuvat harmaat kumpupilvet tehneet metsänpohjan valtaamisesta järin mukavaa kokemusta. Lisäksi olisi myös otettava huomioon reviirin merkittävä laajuus, josta olin sattunut ohimennen muilta oppilailta kuulemaan. Siinä hetkessä en saattanut enää pidätellä itseäni vaan suustani karkasi raskas, pitkästynyt huokaus. Samassa Henkäysvarjo läimäisi tassunsa rintaani vasten ja pakotti minut pysähtymään niille sijoilleni.
“Kuulehan, Harakkatassu”, harmaaraidallinen soturi naukui jääkylmään sävyyn, “minä en suvaitse niskurointia saati minkäänlaista pelleilyä. Otat soturikoulutuksen tosissasi tai et ollenkaan, onko selvä?”
Oli sanomattakin selvää, että korvani painuivat aavistuksen taakse tuijottaessani minua huomattavasti kookkaampaa kollikissaa. Henkäysvarjo oli tunnetusti kunnianhimoinen nuori soturi, joten olin osannut odottaa tämän vaativan oppilailtaan vain parasta. Kenties pääsisimme edes siinä asiassa vanhemman kiilusilmän kanssa yhteisymmärrykseen, sillä minäkin halusin olla hyvä – ei, vaan halusin olla parempi kuin kukaan toinen, suorastaan vaadin sitä.
“Onko selvä?” sinisilmäinen soturi tiukkasi toistamiseen.
“Selvä on”, vastasin irvistäen ja nyökäytin terävästi päätäni. “Saat olla minusta vielä ylpeä.”
Henkäysvarjo tuhahti aavistuksen epäluuloisesti, mutta laski kuitenkin lopulta valkean tassunsa ja lähti johdattamaan minua rauhanomaisesti kävellen syvemmälle havumetsän siimekseen.
Vastoin kaikkia odotuksiani reviirin rajoihin tutustuminen ei osoittautunutkaan mahdottoman tylsäksi tehtäväksi. Matkan varrella Henkäysvarjo valisti minua Kuolonklaanin tavoista ja historiasta sekä mainitsi ohimennen myös klaanin perustajista kertovista legendoista. Olin kuullut kyseisiä kertomuksia aikaisemmin klaaninvanhimmilta, mutten ollut koskaan välittänyt asettaa niitä järin suureen arvoon – tarinat olivat loppujen lopuksi vain tarinoita ja tarunhohtoiset päälliköt kuolleet ja kuopattu jo lukemattomia vuodenaikoja sitten. Näin ollen mestarini kuvaillessa Kuolonklaanin muinaista historiaa sivuutin tietoisesti suurimman osan tämän puheista ja keskityin mieluummin painamaan mieleeni keskeisiä maamerkkejä kuten joen, Hehkulammen, pari kolme kaatunutta kuusipuuta sekä Ukkospolun. Etenkin viimeksi mainittu kaukaisuuteen käärmemäisesti luikerteleva musta, kovapintainen ja löyhkäävä kuvatus herätti mielenkiintoni, mutta Henkäysvarjo kieltäytyi päästämästä minua sen lähelle. Kielto sai nenäni nyrpistymään, mutten kehdannut ruveta väittämään sillä kertaa harmaaraidalliselle soturille vastaan vaan lähdin lopulta kuuliaisesti seuraamaan tuota kohti viimeistä etappiamme, Lehtikuusilaaksoa.
Hengitin raskaasti ravistellen irtosammalta mustavalkoiselta turkiltani ja mulkoilin alta kulmain Henkäysvarjoa, joka silmäili minua omahyväisesti virnistäen. Vaaleanharmaa raidallinen kolli oli antanut minulle mahdollisuuden esitellä kykyjäni ennen ensimmäistä harjoitussessiota, jotta tämä voisi sanojensa mukaan löyhästi kartoittaa minun vahvuuteni ja heikkouteni. Olin kohdannut mestarini itsevarmasti ja kukaties aavistuksen pöyhkeäluontoisesti luottaen sokeasti leikeistä saamiini oppeihin, jolloin tilanne oli väistämättä päättynyt nopeatempoiseen ja nöyryyttävään höykytykseen. En ollut saanut ainuttakaan iskua perille ja karvaan pettymyksen kirveltäessä sisuskalujani Henkäysvarjon piikikäs voivottelu ei kohentanut lainkaan mielialaani. Kenties sinisilmäinen soturi olisi suhtautunut totaaliseen epäonnistumiseeni aavistuksen suopeammin mikäli olisin osannut nöyrtyä tämän edessä jo ennen kuin aloitimme, mutta sellainen ei ollut minun luontoni. Tiesin olevani vähintään yhtä hyvä kuin kuka tahansa kuolonklaanilainen, kykyni olisi vain kaivettava soturikoulutuksen avulla esiin ja sen jälkeen suunta olisi ainoastaan ylöspäin.
“Yritys hyvä kymmenen”, Henkäysvarjo naukui lopulta ja nyökäytti hitaasti päätään, “mutta sinuna en liikoja isottelisi. Itsevarmuus ei ole koskaan pahasta, mutta liika ylpeys koituu vielä turmioksesi.”
En ollut samaa mieltä mestarini kanssa, mutta tyydyin kuitenkin nyökäyttämään myöntymyksen merkiksi päätäni. Saatoin olla muiden mielestä aavistuksen ylimielinen, mutta minulla oli moiseen käytökseen omat syyni – mikäli klaanitoverini eivät olleet vielä valmiita tunnustamaan taitavuuttani, tekisin sen sitten itse.
“Alan opettaa sinua huomenna”, vaaleanharmaa Henkäysvarjo tokaisi ja loi minuun vielä viimeisen arvioivan silmäyksen. “Et ole järin voimakas, mutta sitäkin ketterämpi. Meidän on keksittävä joitakin tapoja, joilla voit hyödyntää nopeuttasi.”
“Kuulostaa järkevältä”, virkoin ja astelin kollikissan kannoille, jotta voisimme kiiruhtaa takaisin leiriin. Pimeyden Metsälle kiitos, ettei matkaa ollut pitkälti.
// fiilistelyä, mutta saa toki jatkaa!
// 682 sanaa
