Harakkatassu
Kirjoittaja: Ravn
Askeleeni olivat hiirenhiljaisia, mutta itsevarmoja kulkiessani pitkin kolkkoa ja kivikkoista, karhunsammaleen verhoamaa metsänpohjaa. Olimme mestarini kanssa sivunneet pienriistan saalistamisen alkeita erään taisteluharjoitussession päätteeksi, ja Henkäysvarjo oli havainnollistanut puheitaan nappaamalla yhden luikun metsämyyrän paluumatkalla leiriin, mutta minä en ollut vielä kertaakaan päässyt kokeilemaan oppimaani käytännössä. Siispä olin kohtalaisen hyvilläni, kun Tuhkajuova kehotti minua saalistamaan itsenäisesti jotakin, mikä viihtyi puiden oksilla. Oli sanomattakin selvää, että pienikokoinen naaras oli mitä luultavimmin tarkoittanut oravia ja lintuja. Olin haistanut aiemmin hiiren, mutta sivuuttanut jäljen suosiolla, koska kyseinen nappisilmäinen jyrsijä ei vastannut Tuhkajuovan asettamia kriteerejä. Lopulta hieman kauempana nenääni oli tunkeutunut oravan tuoreehko hajujälki, jota olin seurannut jo jonkin aikaa. Harmahtavan turkin omaavasta tupsukorvasta ei ollut näkynyt vielä jälkeäkään, mutta sen haju voimistui askel askeleelta mitä syvemmälle sananjalkojen sekaan sukelsin. Tiedostin Tuhkajuovan seuranneen minua ja tarkkailleen tekemisiäni jotakuinkin kolmen neljän ketunmitan päästä, mutta nyt naaras oli äkisti jättäytynyt hieman tavanomaista kauemmaksi, aivan kuin tämä olisi juuri havainnut etsimäni oravan – ajatus sapetti minua, sillä olisin halunnut huomata otuksen ensin. Otin mallia hopeankirjavasta soturista ja pysähdyin niille sijoilleni, silmäillen aavistuksen kärsimättömänä ympärilleni. Mielessäni pyörähti ajatus, että kukaties orava oli ehtinyt jo vipeltää toisaalle, mutta samassa havaitsin liikettä läheisen kuusen juurakossa ja pudottauduin vaistonvaraisesti vaanimisasentoon. Siristin silmiäni keskittäessäni katseeni pölynharmaaseen talttahampaaseen, joka syöksähteli perin uteliaan näköisenä ylös alas tiheäoksaisen kuusen runkoa. Saaliseläin vaikutti olevan hieman turhan energisellä päällä, tarkkaillen herkeämättä aluskasvillisuutta sen villin katseen poukkoillessa puolelta toiselle. Aikomukseni oli pysyä kärsivällisenä ja lähestyä oravaa vasta juuri oikealla hetkellä, mutta tympäännyin pian pitkämieliseen odottamiseen ja lähdin harkitsemattomasti hiippailemaan lähemmäs kuusta. Pidin huolen siitä, että etenin astumatta yhdenkään oksan päälle saati kahisuttamatta saniaisia, mutta kaikesta huolimatta orava vaikutti pistävän tuloni merkille. Sen pörröhäntä nyki perin hermostuneen oloisena ja piskuinen nenä hamusi ilmaa, mutta ainakin vielä otus suostui pysymään kohtalaisen aloillaan. Lähemmäs ketunmitan päässä tupsukorvasta pysähdyin toistamiseen, poljin takatassuillani kiivaasti maata ja jännitin lihakseni valmiina hyökkäämään. Vedin syvään henkeä ja syöksähdin eteenpäin, mutta kynteni eivät tavoittaneet muuta kuin palan pihkaista kaarnaa. Kirosin vuolaasti epäonnistumistani ja kääntäessäni katseeni ylös saatoin täpärästi nähdä, kuinka harmahtava karvakasa katosi riekkuen havujen sekaan. En ymmärtänyt mikä oikein oli mennyt vikaan, mutten ollut vielä valmis luovuttamaan. Hypähdettyäni takaisin sananjalkojen sekaan ryhdyin oitis nuuhkimaan tuulta, havaiten miltein välittömästi toisen oravan ja kahden linnun hajujäljet. Päivän mittaan löysin jokaisen kyseisistä saaliseläimistä, mutten yrityksistäni huolimatta kyennyt saamaan ainuttakaan kiinni. Tunsin oloni sanoinkuvaamattoman kurjaksi, kelvottomaksi.
“Harakkatassu, nyt riittää”, Tuhkajuova naukui lopulta ja asteli kivikasvoisena luokseni. Ilmaisin pettymykseni sanallisena vuodatuksena ja toivoin, että naaras olisi antanut minun yrittää vielä kerran, mutta tämä pysyi päätöksessään ja lähti johdattamaan meitä takaisin leiriin. Päivä Tuhkajuovan kanssa oli sujunut sanoinkuvaamattoman surkeasti, mutta syy ei varmasti ollut minun! Puut olivat liian liukkaita, riista liian levotonta, tuuli liian kova ja niin edelleen. Huokaisin syvään, loppumatkan taittuessa piinaavan hiljaisuuden vallitessa.
“Opetatko sinä minua vielä jonakin toisena päivänä?” kysyin, juuri ennen kuin sukelsimme leirin sisäänkäynnille. Pienikokoinen soturi käänsi katseensa minuun, mutten antanut tälle mahdollisuutta vastata. “Henkäysvarjo on varmasti vielä kovin kiireinen. Ja sitä paitsi-” takeltelin ja vaikenin hetkeksi, jotta mieleeni muistuisivat oikeat sanat. Sanat, joilla pyytää apua. “Minä haluaisin oppia uimaan. Sinähän osaat uida, eikö vain? Tarkoitan, oppisin varmasti itsenäisestikin, mutta ei sinusta haittaakaan olisi.”
// Tuhka?
// 514 sanaa
