Harakkatassu
Kirjoittaja: Ravn
Vaikka taivasalla ujelsi hyytävän kylmä tuuli, oppilaiden pesä oli lämmin ja kotoisa. Kovettuneen pihkan ummehtunut löyhkä ja pakkasenpuremien sammalten vedensekainen tuoksu tunkeutuivat kilpaa harmahtavaan nenääni, saaden minut raottamaan aavistuksen verran unihiekkaa rapisevia silmäluomiani. Se osoittautui virheeksi, sillä totuuden hetkellä pesän ulkopuolelta kajastava kirkas valo sokaisi ja sai minut vetäytymään syvemmälle onkalon levolliseen hämärään. Tuntui siltä, kuin silmäni olisivat roihahtaneet liekkeihin ja palaneet kuoppiinsa, niin kovasti äkillinen valo sai ne kirvelemään. Hetken vimmatusti räpyteltyäni ja pari kyyneltä tihrustettuani huomasin pettymyksekseni äskeisen uupumukseni olevan tipotiessään – itse asiassa tunsin oloni virkeämmäksi kuin aikoihin. Päivien lyheneminen oli vaikuttanut minuun harmillisen paljon, mutta mikäli tahdoin yhä intohimoisesti soturiksi, jouduin päivästä toiseen pakottamaan itseni jaloilleni muiden klaanilaisten seuraan. Silloin tällöin Henkäysvarjo vei minut harjoittelemaan joko kaksinkamppailua tai metsästämistä, vaikka toisinaan varapäälliköllä tuntui olevan käpälät täynnä tekemistä Kuolonklaanin länsinaapuriksi perustetun uuden klaanin kanssa. Sitä kutsuttiin Eloklaaniksi, tai niin olin rajapartioon osallistuineilta sotureilta ja oppilailta ohimennen kuullut, vaivaamatta sen kummemmin päätäni noilla kuulemma naurettavan hyväsydämisillä kissoilla. En näet uskonut heistä olevan ainakaan merkittävästi harmia, ja vaikka olisikin, poljettaisiin nousukkaat nopeasti takaisin maan mutaan joko Kuolonklaanin tai jonkin muun pysäyttämättömän voiman toimesta. Nälän kouraistua julmasti sisuskalujani olin autuaasti venytellen raahautunut ulkosalle oppilaiden pesän suuaukkoa verhoavan sammaleen lävitse. En vieläkään pitänyt siitä, miten kirkasta kaikki aukiolla oli, mutten ollut uskaltautunut panemaan vastaan vatsalleni, joka murisi syvään ja vaativasti kuin äkäinen karhuemo. Vaikka lähemmäs olemattomia lihaksiani särki, luitani kolotti ja matka tuoresaaliskasalle tuntui naurettavan pitkältä, pääsin kuin pääsinkin lopulta valitsemaan itselleni kirjavan sulkapeitteen omaavan varpusen. Se oli tympeän näköinen, vaikkakin omalla tavallaan kaunis lintu, mutta sitäkin herkullisempi. Nappasin siivekkään epäröimättä leukoihini ja kiikutin sen hännänpää nykien aukion reunalle, jotta saattaisin aterioida rauhassa vailla keskeytyksiä. Toisaalta, kukapa minun luokseni eksyisi, sillä enhän ollut ollut järin halukas tutustumaan sen paremmin yhtään kehenkään.
// 289 sanaa
