Harakkatassu
Kirjoittaja: Ravn
“Takapuoli ylemmäs!” Henkäysvarjo sähähti ja upotti kyntensä perin heikkohermoisen näköisenä syvälle karhunsammaleeseen. Kukaties tämä oli kyllästynyt ehdotuksiini vähemmän voimakeskeisistä tavoista taistella, sillä vaaleanharmaan kollin mukaan minun täytyi välttämättä osata ensin yhteenoton perusteet. Vasta sen jälkeen voisimme alkaa hioa yksilöllistä kuviota, joka soveltuisi paremmin yksistään minulle ja myötäilisi vahvuuksiani; nopeutta, ketteryyttä ja tarkkuutta. Itse kuitenkin uskoin olevani jo valmis ja koetin saada uunituoreen varapäällikön muuttamaan mieltään, mutta sinisilmäinen soturi ei vaivautunut edes korviaan lotkauttamaan. Se suututti minua. Totta puhuakseni olin valmis tekemään mitä tahansa, jotta minun ei olisi enää tarvinnut mitellä voimiani Henkäysvarjon kanssa. Jok’ikinen kamppailu raidallisen kollin kanssa oli näet päättynyt minun osaltani karvaaseen tappioon, mutta tällä kertaa olin päättänyt saada edes yhden tarpeen vaatiessa haavoittavan iskun perille. Tein aavistuksen vastahakoisesti Henkäysvarjon kehotuksen mukaisesti ja kohotin takaruumistani, sillä niin kuulemma saisin iskuun enemmän voimaa.
“Juuri noin”, vaaleanharmaa soturi naukui hyväksyvästi ja kumartui valmistautuen ottamaan hyökkäyksen vastaan. “Koeta saada minut nurin ja tartu sitten kaulaani. Mikäli et onnistu, tehtäväsi on väistää ennen kuin minä osun sinuun.”
Päättäväisesti nyökäten vedin syvään henkeä ja poljin takatassujani metsänpohjaan, jotta saisin itselleni aikaiseksi mahdollisimman tukevat lähtökuopat. Annoin kaiken muun ajelehtia pois mielestäni ja keskityin yksistään Henkäysvarjoon, joka pullisteli neljän ketunmitan päässä edessäni ja manasi minua hyökkäämään. Kertasin tarvittavat liikeradat mielessäni, upotin kynteni märkään multaan ja syöksähdin eteenpäin kuin mustavalkoinen salama. Yksittäiset pudonneet ruskalehdet tuntuivat liukkailta tassujeni alla, mutta jalkani eivät pettäneet vaan kantoivat minua vauhdilla kohti sinisilmäistä soturia, joka niskavillojaan pörhistäen paljasti minulle hampaansa. Lehtisateen huumaavat tuoksut tulvahtivat nenääni, kun väistin vaistonvaraisesti Henkäysvarjon yrityksen pysäyttää minut ja loikkasin kohti vanhempaa kiilusilmää. Tömähdin vasten mestarini kylkeä ja upotin kynteni tämän selkään kiiveten tieni lähemmäs raidallisen soturin kaulaa. Ennen kuin Henkäysvarjo ehti alkaa ravistella minua irti iskin hampaani tämän kaulaan ja pyörähdin kollin lavan yli takaisin omille tassuilleni, jolloin leukoihini jäi suuri tuppo soturin vaaleanharmaata karvaa. Pinkaisin kaiken varalta parin hännänmitan päähän mestaristani ja sylkäisin karvatupon suustani jääden odottamaan innolla palautetta pikku tempustani.
“Hienoa!” Henkäysvarjo hymähti kylmästi ja suoristautui. “Ja minä kun luulin, etten saisi sinusta tämän päivänä aikana mitään irti.”
Muljautin silmiäni mestarini lähinnä vain ärsyttävälle sarkasmille, mutten voinut olla näyttämättä tavattoman ylpeältä itseltäni. Heilautin kevyesti korviani ja tunsin suupielieni kaartuvan omahyväiseen hymyyn. Vakavoiduin kuitenkin oitis, kun Henkäysvarjo kohotti kysyvästi kulmiaan.
“Mitä minä sanoin liiasta uhoamisesta”, raidallinen kolli huomautti. “Onnistuit iskemään kaulaani, muttet saanut minua kaadettua. Taitava soturi olisi karistanut sinut silmänräpäyksessä tai musertanut alleen.”
Mielessäni käväisi kysyä, etteikö varapäällikkö sitten tuntenut itseään taitavaksi soturiksi, mutta oman nahkani tähden päätin pysyä vaiti ja jättää piikittelyt toiseen kertaan – olin näet varma siitä, että sinisilmäinen soturi oli muutenkin lopen kyllästynyt seuraani. Henkäysvarjo siristi silmiään kuin olisi lukenut ajatukseni, muttei sanonut mitään.
“Meillä on vähän aikaa kokeilla vielä jotain muuta. Ajattelin, että menisimme sitä varten reviirin länsirajalle”, raidallinen kolli ehdotti, mikä kalskahti minun korvaani enemmän käskyltä. Soturi ei näet jäänyt odottamaan ainuttakaan vastalausetta vaan lähti johdattamaan minua kohti jokea, jonka makea tuoksu ratsasti vienolla tuulenvireellä hivelemään aistejani.
En ollut asettanut paljoakaan arvoa sille tosiasialle, että Surmakynnen kuoleman jälkeen Punatähti oli valinnut ja vastikään nimittänyt Henkäysvarjon Kuolonklaanin uudeksi varapäälliköksi. Yksi syy saattoi olla se, että minun oli kohtalaisen vaikea vertailla mestarini ja edesmenneen naaraan soveltuvuutta kyseiseen tehtävään. Arpiturkkinen Surmakynsi oli ollut minulle näet tyystin vieras kissa ja sitä paitsi perin mitäänsanomaton, vaikka tätä oltiinkin kehuttu etenkin uskollisuudestaan klaanilleen. Naaras oli puheiden mukaan heittänyt henkensä jonkin tuntemattoman sairauden kourissa, mutta oli sanomattakin selvää, ettei minusta ollut jakelemaan sympatioita tälle tai tämän läheisille. Elämä jatkuisi, eikä klaanissa ollut muutenkaan tapana surkutella vainajia. Mitä tulee mielestäni puolestaan Henkäysvarjoon, kolli saattaisi itse asiassa tehdä vallan kelvollisen varapäällikön. Sinisilmäinen soturi oli ylväs, päättäväinen ja osoittautunut vastoin kaikkia odotuksiani kohtalaisen miellyttäväksi mestariksi. Se vain, että kollilla oli uusien velvollisuuksien myötä valitettavan vähän aikaa viedä minua harjoituksiin ja saalistamaan, mikä sinänsä ärsytti minua. En kuitenkaan voinut kieltään, ettenkö olisi ollut edes hitusen kopea, kun Punatähti oli julistanut juuri minun mestarini klaanin uudeksi varapäälliköksi.
“Herätys, Harakkatassu! Ei meillä ole aivan koko päivää aikaa”, Henkäysvarjon vaativa ääni havahdutti minut ajatuksistani ja nostin katseeni kohti harmaaraidallista soturia. Olimme ylittäneet joen astinkiviä pitkin ja seisoimme nyt pienen aukion laidalla.
“Niin, sinulla on varmasti vielä paljon tehtävää. Uutta opeteltavaksi”, tokaisin ja varapäällikkö nyökäytti hitaasti päätään.
“Sitä suuremmalla syyllä meidän on paras aloittaa. Tahdon kuulla osaatko käyttää maastoa hyväksesi”, Henkäysvarjo sanoi ja näpäytti hännällään kärsimättömästi ilmaa. “Älä ota tätä turhan vakavasti, sillä harjoittelemme kunnolla jokin toinen päivä.”
“Kartoitat jälleen kykyjäni, eikö vain?” utelin ja käännyin tarkastelemaan aukiota, jossa kasvoi lähinnä sammalta ja jonkin verran kellastunutta heinää. Sen oikealla laidalla oli kaatunut laho koivu, mutta muuten aukeaa ympäröivät lähinnä vain kuuset ja jokunen ruipelo mänty. Aukion keskellä metsänpohjasta pilkisti pari kolme sammaloitunutta lohkaretta, jotka olivat kaikki hieman eri kokoisia ja aavistuksen erikoisen muotoisia. Henkäysvarjo nyökkäsi.
“Näetkö mitään, mistä voisi olla sinulle taistelussa hyötyä?” sinisilmäinen soturi kysyi ja katsahti minua. Nyt oli minun vuoroni nyökätä.
“Pitkään heinään voi tietenkin piiloutua. Etenkin silloin, kun on juuri satanut. Se saattaa peittää ominaistuoksun”, ehdotin ja raidallinen kolli hymähti tyytyväisenä. “Kiviä voi kiertää ja niiden päältä on kätevää hyökätä vastustajan selkään. Koivunrunko puolestaan ajaa pitkälti samoja etuja.”
“Hyvä”, vaaleanharmaa soturi tokaisi. “On tosin eri asia koettaa hyötyä näistä luonnonmuodostelmista käytännössä.”
“Ja sitä me harjoittelemme jokin toinen kerta?” täydensin mestarini lausahduksen ja tunsin luissani valmistautua palaamaan takaisin leiriin. Henkäysvarjo räpäytti myöntävästi silmiään, muttei sanonut mitään.
// 865 sanaa
